Ääripäistä keskitielle

Tässä maailman menoa ihmetellessä on tuntunut, että ääripäät ovat korostuneet, polariteetit vahvistuneet.

Egon ääni on kaikunut kovana puolin ja toisin. Se on halunnut olla oikeassa, tuntea erillisyyden, paremmuuden ja ylemmyyden.  Joskus se on naamioitunut myös ruusunpunaisiin vaatteisiin.

Kultainen keskitie kutsuu. Kauas övereistä ja vajareista, keskelle. Mutta löytääkseen keskitien, on otettava joskus askeleita myös toisiin suuntiin. Explorattava ja fiilisteltävä, jotta voi kaiken oppimansa kanssa astella keskelle. Ja kuitenkin mitä enemmän "tietää", sitä vahvemmin tajuaa, ettei oikeastaan tiedä yhtään mitään.

Monet käyvät nyt omaa sisäistä painiaan: pysyäkö voimassaan vai antautuako pelkoon? Jos antaudumme pelkoon, mitä silloin tapahtuu? Kuka silloin "voittaa"?

Ehkä tapahtumien myötä rakkauden todellinen luonne paljastuu. Ehkä huomaammekin, että kyse ei olekaan mistään siirappisesta pilvenhattarasta, vaan lujasta sisäisestä työstä, ykseydestä, tietoisuudesta, myötätunnosta, rohkeudesta ja tasapainosta. Rakkaus on pelon vastakohta.

Taidamme tarvita nyt aivan erityistä rohkeusbuustia pysyäksemme harmonisissa ajatuksissa ja valinnoissa, etenkin ilman oikeassa olemista. Jokainen meistä tekee tämän duunin itse ja vastaa omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Siitä, ettei luo yhtään enempää pelkoa ja erillisyyttä tähän maailmaan, vaan keskittyy omalla olemisellaan vahvistamaan tasapainoa. Kukaan toinen ei  voi sitä puolestamme tehdä, mutta voimme suuresti auttaa muita näyttämällä omaa esimerkkiämme.

"You cannot help the world from a place of biased perception. In order to truly tap into a higher state of love and service, you need to be able to let go of your own opinion and see the full range of points of view available in any given scenario. When you can see from many different points of view and understand them all, you have attained a higher level of unbiased perception and a finer balance of Love and Wisdom, from which your service can be pure and true."

~ Bentinho Massaro

Ajatuksia maailmanmenosta

Tuntuuko sinusta välillä siltä, että maailma olisi seonnut? Että jo pitkään olemme kulkeneet ihmeellisiä polkuja, mutta nyt painelemme uppo-oudoilla seuduilla. Ajatteletko joskus, että haluaisit sulkea silmäsi ja toivoa, että kun seuraavan kerran avaat ne, kaikki ristiriitaisuudet olisivat kadonneet?

Ja sitten kuitenkin elämä näyttää kulkevan ihan niin kuin aina ennenkin. Käydään ruokakaupassa ja saunassa, haravoidaan ja tehdään makaronilaatikkoa. Näihin hetkiin voi jäädä kiinni, mutta kuitenkin sisimmässämme tunnemme myllerryksen, joka koko ajan etenee.

Idolini Amma sanoo, että lääkärin on parantaakseen mätäpaise ensin puhkaistava se, jotta mätä pääsee pois. Vasta sitten voi paraneminen alkaa.

Jokaisella meissä on kädessämme avaimet, jotka ovat tietoisuus ja rakkaus. Outoja sanoja, joista voi olla vaikea saada otetta. Rakkaus-sana on menettänyt hohtoaan miljoonien rallatusten lyriikoissa, koko sana maistuu helposti kliseeltä. Usein se mielletään vain parisuhderakkauteen, josta meillä monella on sangen ristiriitaisia kokemuksia. Ja tietoisuus, mikäs ihme se sitten on? Ei ole ollenkaan helppoa saada sellaisen sanan merkityksestä kiinni.

• Rakkaus: Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Ajattele muista hyvää. Tee toisille hyvää. Kohtaa myötätunnolla itsesi ja muut. Hyvä kiertää takaisin sinulle. 
• Tietoisuus: Ota vastuu omista ajatuksistasi ja teoistasi, koko itsestäsi. Älä odota, että kukaan muu ajattelee tai valitsee puolestasi. Herää tarkkailemaan itseäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Kuuntele ja kunnioita sisäistä viisauttasi. 

Tyyppi joka jauhaa tietoisuudesta ja rakkaudesta, ei tämän maailman silmissä ole ollut se terävin kynä penaalissa. En koe olevani missään asemassa ketään neuvomaan, vaan olen ainoastaan päättänyt uskaltautua jakamaan fiiliksiäni. Jos emme uskaltaudu kuorestamme ulos, emme saa voimaa toisistamme, kuljemme yksin. Jos uskallamme elää arvomme todeksi, olemme se muutos, jonka haluamme nähdä. Toistenkin on helpompi hypätä mukaan.

Seuraan, miten hiljainen, mutta voimallinen tietoisuuden ja rakkauden vallankumous etenee ja maailmassamme näkyy. Koko ajan ilmestyy uusia tyyppejä ja esimerkkejä siitä, miten kohtaamme toisemme ja koko luomakunnan sydämellä, lämmöllä, kunnioituksella. Tunnemme kasvavaa yhteyttä toisiimme, tapaamme todelliset itsemme ja toisemme ensi kertaa. Kaikki muu on egomme harhaa, josta voimme irrottaa. Än yy tee nyt.

Ainoa todellinen, kaiken alla, päällä, rinnalla, joka puolella, on rakkaus. Se säilyy vaikka kaikki ympäriltä murtuisi ja sitä ei voi edes kuolema sammuttaa. Se on ja tuntuu, vaikka emme sitä ymmärtäisikään. Ja kuitenkin sen voimme tietoisesti valita joka päivä, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa ajatuksessa, päätöksessä ja teossa.

Näin ajattelin tänään.

Auttamisen yksinkertaisuus

Yhden pikkuisen pojan eloton keho rannalle huuhtoutuneena piirtyi maailman verkkokalvolle. Pitkään olimmekin porskuttaneet eteenpäin sulkien silmämme ja sydämemme toisten kärsimykseltä. Nyt tuntuu, kuin olisimme heräilemässä pitkästä unesta, omista ahtaista poteroistamme, kurkottaisimme varovasti kohti kanssakulkijoitamme. Pakolaistulva on saanut meidät liikkeelle. On syvällisiä ja kiivaitakin keskusteluita, runsaita tavara- ja rahalahjoituksia, vapaaehtoistyötä.  Auttamishalu ja yhteishenki tuntuvat todella hyviltä ja kaivatuilta.

Auttaminen ei kuitenkaan aina tunnu niin yksinkertaiselta kuin voisi luulla. Vaikka auttaja tuntisi sydämessään kutsun auttaa, häntä saattaa pelottaa uudenlainen toimiminen.  Värväytyisinkö auttamaan vanhainkotiin? Mutta mitä jos en saakaan avustetuksi mummua pyörätuoliin? Mitä jos sählään ja mummu putoaa lattialle? Ehkä harkitsenkin vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa. Mutta tulenkohan ymmärretyksi vai teenkö itseni typeräksi vierasta kieltä puhuvien ja vierasta kulttuuria edustavien kanssa? Osaanko sanoa kovia kokeneille mitään järkevää? Pystynkö ylipäätään kohtaamaan heidät? Varhaisteinit kiusaavat bussissa kaveriaan. Uskallanko astua esiin ja puolustaa kiusattua? Mitä jos mokaankin koko tilanteen, kun avaan suuni? Tai joudun itse uhkaavaan tilanteeseen? Joskus auttajaa saattaa myös vainota ajatus, että jos lähden tästä palvelemaan ihmiskuntaa, toiset ajatelevat, että luulen nyt olevani jotenkin parempi kuin muut ja epäilevät, että kuljen täst edespäin täysin pyhimyksenrenkaani loisteen sokaisemana.

On ihan luonnollista, että toisella tai uudella tavalla toimiminen voi pelottaa, mutta onko oikein antaa tällaisten ajatusten sitoa kätemme? On ihan sama tulevatko tuomitsevat ajatukset todella joltakin toiselta vai ovatko ne vain oman päämme sisällä. Niiden ei silti voi antaa nousta muuriksi ihmisyyden eteen. Auttaminen ja avun saaminen on yksi kauneimmista tapahtumista, mitä tiedän. Se koskettaa ja parantaa puolin ja toisin. Pyyteettömänä se on kaikkein kauneinta. Monet suomalaiset kärsivätt selittämätöstä tyhjästä olosta. Auttaminen herättää meidät henkiin. Uskon, että auttamisen taito on sisäänkoodattuna meissä jokaisessa.

Minä vasta opettelen laittamaan käteni konkreettisesti saveen toisten hyväksi. Pitkään olen antanut omien peikkojeni olla toiminnan tiellä, mutta miten syvältä sellainen olisikaan, jos jättäisimme vastaamatta avunhuutoihin, koska pelkäämme jotain täysin tyhjänpäiväistä ja turhaa!

Haluan uskoa, että nyt syntynyt myötätunnon aika voimistuu ja leviää. Aaskel kerrallaan voimme astua lähemmäs toisiamme,  opimme toimimaan myötätuntoisemmin ja auttamaan pyyteettömämmin.  Haluan uskoa, että opimme tukemaan toisiamme myös ilman "instansseja". Avustusjärjestöjen työ on sanoinkuvaamattoman arvokasta ja kannustan jokaista liittymään tavalla tai toisella mukaan, mutta sen lisäksi voimme auttaa myös ihan ilman välikäsiä, jokapäiväisessä arjessa, ihminen ihmiselle.

Pakolaisten lisäksi on myös valtavasti muita avuntarvitsijoita. Yksinäinen naapuri. Vanhainkodissa viruva vanhus. Syrjäytynyt poika. Kiusattu tyttö. Vammaiset ja sairaat. Vähäosaiset ja asunnottomat. Eläimet, luonto ja koko yhteinen pallomme. Veikkaisin, että jokaista meitä tarvitaan ja jokaisen panos on yhtä arvokas. Pienilläkin myötätunnon eleillä on suuri merkitys. Lähdetään siitä, ettei tuo pieni poika tai muut sodan uhrit antaneet henkeään aivan turhaan.

Leikkisää joogaa jylhissä kansallismaisemissa

Jooga on ollut vuosia osa elämääni. Olen kokenut sen hyvää tekevän voiman niin fyysisesti kuin henkisesti. Välillä on tullut aikoja, jolloin joogaharjoitukset ovat jääneet vähemmälle ja heti olen huomannut vaikutukset: kehon jäykkyyden, mielen levottomuuden, energioiden jumituksen… Kylli Kukkin, legendaarisen joogakoulu Shantin perustajan, joogaviikonlopussa Kolilla saan mahdollisuuden kokea joogan ihmeen taas aivan uudella tavalla.

Bloggarin taivas. Kolin kallioiden ikiaikainen kiviaines kuuluu maailman kovimpiin.

En ihmettele, että Sibelius on Kolin jykevissä energioissa säveltänyt neljännen sinfoniansa. Matkamme järjestäjä Johanna Hautasaari kertoo tarinaa, jonka mukaan Paha-Kolilta tiputettiin alas rikollisia, ja jos selvisi hengissä, oli syytön. Erään legendan mukaan nimi syntyi uhrihalkeamaan heitettyjen uhrilahjojen kolinasta. Nyt kuulemme kuitenkin vain tuulen huminan. Jylhät kalliot, vanhat ja viisaat metsät sekä syvän sinisenä välkehtivä Pielinen luovat lähes epätodellisen maalauksellisen maiseman. Yhteys luontoon tuntuu käsin kosketeltavan vahvana. Taivaan ja maan raja hämärtyy. Pakko hieraista silmiä. Kyllikin kulkee Ukko-Kolin laella ja ihmettelee tätä voimapaikkaa: löytyykö mistään päin maailmaa tällaista samanlaista, hän pohtii.

Jooga ja Koli ovat vähän kuin hillo ja juusto: yllättävä, mutta kovin toimiva ja monivivahteinen yhdistelmä. Kyse ei ole pelkistä liikkeistä, sillä jooga on paljon enemmän. Kylli johdattaa 35 hengen ryhmämme myös tantrisen filosofian maailmaan. Moneen kertaan kuulemme hänen korostavan lempeyttä ja rakkautta nimenomaan omaa itseä kohtaan. Kun huolehdimme omasta hyvinvoinnistamme, jaamme huomaamattammekin iloa ja valoa myös muille. Aidon hyvinvoinnin taikasanoja ovat rehellisyys, rakkaus ja arvostus sekä uskollisuus itseä kohtaan.

Upea Kylli on ollut monelle suomalaiselle johdattaja joogan ja tantran maailmoihin.

On koskettavaa tuntea yhteyden syntyminen kanssajoogaajien kanssa ja todistaa notkistuvien kehojen ohella, miten myös jumiutuneet ja piilotetut tunteet pehmenevät, lähtevät avautumaan.  Joukkomme heittäytyy rohkeasti harjoituksissa ja saamme voimaa toisistamme.

Ihmeistä suurin on oma keho. Joogien mukaan keho on vene, joka kuljettaa sielua elämän valtamerellä. Pidetään hyvää huolta veneistämme!

Kylli pitää joogatuntien lisäksi viikonlopun aikana myös luentoja. Paljon puhutaan kansantaudistamme stressistä ja siitä, miten sitä voi välttää ja parantaa. Hän neuvoo tarjoamaan kaikille aisteille hyvää. Siihen tarjoutuu täydellinen mahdollisuus hotellin kauniisti sisustetulla spa-osastolla, jonka ikkunoista saamme ihailla maalauksellista maisemaa poreammeissa ja saunojen lämmössä. Yksi span ihana erikoisuus on allas, jossa veden alla soi Finlandia. Stressi, mikä se on?

Kyllillä on myös valtavan tärkeä ja yksinkertainen viesti siitä, miten voimme välttää harmillisen yleiset ja kivuliaat välilevyongelmat. Hän demonstroi perinteisen pesusienen avulla miten tekemällä päivittäin alle minuutin (kelatkaa!) verran yksinkertaisia selkärangan liikkeitä välilevyt saadaan ”voideltua”. Taivutuksissa välilevyjen keskellä sijaitseva geelimäinen massa liikkuu ja kostuttaa välilevyjä. Mikäli selkäranka ei saa toistuvaa liikettä, välilevyt kuivuvat ja vaurioituvat. Kävely, pyöräily, uinti ja kuntosali ovat kaikki hyviä liikuntalajeja, mutta niissä yhdessäkään ei selkäranka saa kaipaamaansa liikettä. Taivuttamalla ruotoa joka suuntaan sekä tekemällä kiertoja ja spiraalimaista liikettä varmistat sen, että välilevysi pysyvät kosteina ja terveinä. Olemme yhtä mieltä, että tämähän tulisi opettaa kaikille jo koulussa! Tietämättömyys on turha syy sairauteen. Eräskin 20 vuotta selkäongelmista kärsinyt nainen kiittelee tiedosta ja toteaa, että kuulee tästä nyt ensimmäistä kertaa.

Vinkki uudeksi aamurutiiniksi: aloita aamusi tanssilla! Hyvä biisi tulille ja peppu pyörimään! Keho saa kaipaamansa vatkauksen ja selkärankakin kiittää. Sitä paitsi päivästä, joka on aloitettu jorauksella, ei voi tulla muuta kuin loistava! VINK Aamubiisinä herättelee hilpeästi esimerkiksi Celine Dionin I´am alive :)

Viikonlopun anti on niin henkisesti kuin fyysisesti erinomainen. Kotiin lähtiessä keho on pehmeä ja kihelmöivän elinvoimainen, fiilis tasapainoinen ja voimakas. Mutta itselleni kaikista tärkein muistutus on leikkisyys. Ihanalla esimerkillään Kylli näyttää, että jooga on kaikkea muuta kuin suorittamista ja että koko elämään voi ja kannattaa suhtautua kuin leikkiin. Jämähtäminen yhteen ”rooliin”, kuten esimerkiksi pelkästään äidiksi tai uranaiseksi ei suo sielulle täyttymystä, sillä sielu haluaa leikitellä eri olemuspuolilla ja kokemuksilla. Ehkä voisit iltauutisten katsomisen sijaan laulaakin You raise me up oopperalaulajan äänellä? Tai kiemurrella syntisen seksikkäästi dinneriä kokatessa? Tai seuravan kerran kiukunpuuskan iskiessä leikkiä ärjyvää leijonaa tai möykätä siansaksaa? Elämä ei ole niin vakavaa, se on taikaa. Ole oman elämäsi taikuri!

Kiitos rakkaat kanssajoogaajat sekä ihanat Kylli Kukk ja Johanna Hautasaari! Kiitos myös Sokos Hotel Koli. Namaste <3

PS. Tässä vielä biisi, jonka tahdissa koimme onnenhetkiä joogamatolla. Sulje sinäkin hetkeksi silmäsi ja rentoudu näihin säveliin: Loreena McKennitt - Ancient Pines

Yhteistyössä Pohjois-Karjalan Osuuskaupan kanssa

Treeni - rakkaudenteko rapistuneelle keholle

Kehoni on temppelini.

Joskin viime vuosina yrittäjäarkeen, opiskeluihin ja perheen pyöritykseen yhdistettynä temppelini on ollut vähän rapistunut. Olen siitä valittanut ja listannut säännöllisin väliajoin syitä, miksi en valitettavasti voi liikkua, vaikka haluaisin. (Mikä muuten on sinun lempitekosyysi olla liikkumatta?)

Olen viime vuosina suuntautunut vahvemmin henkiseen puoleen, vaikka luonnollisesti kehokin on kaivannut huomiota, ajoittain suorastaan huutanut sitä. Vaikka olen hyvin tiennyt, että ihminen on kokonaisuus, liikunta ei vain valitettavasti ole mahtunut agendalleni. Harvakseltaan olen tosin rykäissyt tehoviikonlopun, jolloin olen jumpannut kuin sammakko tehosekoittimessa. Tällaisten päähänpistojen jälkeen olen nilkuttanut vielä päiviä jälkikäteen ja ihmetellyt kadonnutta liikunnaniloa.  

Sitten Joulupukki toi minulle hyvin yllättävän lahjan. Se oli personal trainer & life coach Tuire Havian valmennus puoleksi vuodeksi Kuntokompassin Personal Training Studiolla. Ei ole liioiteltua sanoa, että ällistyin. Vaikka monenlainen liikkuminen on ollut minulle lapsesta saakka mieluisaa, kuntosalit ovat tuntuneet varsin vierailta. Myös esimerkiksi ruoka-aineiden punnitseminen ja kaikenlainen fitness-pullistelu ovat saaneet ajattelemaan, että elämästä on tyystin kadonnut flow - tuo minulle niin tärkeä asia.

Mutta tarvitseeko sen olla niin? Murtuvatko ennakkoluuloni? Ja onko kolkyt ja risat "uraäidillä" ylipäätään realistista mahdollisuutta vaalia fyysistä hyvinvointiaan? Miten tällainen "hyvinvointihörhö" sopeutuu treenausmaailmaan? Tästä aion ottaa nyt selvää ja kertoa teillekin! Olen sopinut Kuntokompassin Personal Training Studion kanssa yhteistyöstä, jossa raportoin blogissa tunnelmistani treenien edetessä. Jaan teille myös timanttisimmat vinkit. Tervetuloa mukaan, jos sinua kiinnostaa mm. seuraavat asiat:

- miten löytää uudelleen kadonnut liikunnan ilo?
- miten sovittaa luontevasti liikkuminen omaan (usein täyteen) kalenteriin?
- miten tehdään tehokas kotitreeni JA sitoudutaan siihen?
- miten kasvissyöjä voi lisätä mahdollisimman luonnollisesti proteiinien määrää?
- miten syödään mahdollisimman prosessoimatonta ja puhdasta ravintoa myös treenatessa?

Haluan lähteä projektiin siitä lähtökohdasta, että hyväksyn itseni tällaisena kuin olen. Siis rapakuntoisenakin. Se saattaa kuulostaa omituiselta lähtökohdalta, koska usein elämänmuutosprojekteihin voi liittyä vahva tunne siitä, ettei nimenomaan hyväksy itseään sellaisena kuin on. En halua ajatella niin, vaan ennemminkin niin, että lähtemällä tähän projektiin teen hyvää, suoranaisen rakkaudenteon itselleni ja keholleni!

Valmentajani Tuire tuntuu juuri oikealta tyypiltä coachikseni. Teimme ensimmäisellä kerralla muun muassa kunto- ja liikkuvuustestejä sekä kehonkoostumusmittauksen. Määritimme myös tavoitteeni, jotka ovat:

• Saada positiivisia liikuntakokemuksia ja nauttia liikunnan mukana tuomista endorfiineista

• Liikunta säännölliseksi = sitoutuminen säännölliseen, tavoitteelliseen harjoitusohjelmaan

• Parantaa kestävyys- ja lihaskuntoa sekä kiinteytyä

Nyt olen saanut ensimmäisen kotitreeniohjelman, jota lähden toteuttamaan. Kävimme liikkeet Tuiren kanssa huolellisesti yhdessä läpi, joten minulla on ihan varmat vibat kyykyistä, mittarimadoista ja supermiehistä. Hieno juttu on, että kotitreeniä varten en tarvitse muita välineitä kuin käsipainot, jotka meiltä löytyykin. Treenien ajoitukset on nyt kokeiltava erikseen, että mihin vuorokaudenaikaan ne parhaiten soveltuvat. Olen myös pitänyt muutaman päivän ravintopäiväkirjaa, jotta saamme selville miten ruokavaliota olisi hyvä muuttaa. Siihen palaamme myöhemmin!

Ihan uutta ja ihmeellistä edessä, mutta tunnen olevani hyvissä käsissä.

Kuten valmennuskoulussa olen oppinut: älä valita, ala valita.

PS. Mikäli sinua on vaivannut samanlainen lorvimato liikunnan suhteen ja haluat muutoksen, lähde mukaan treenaamaan!

Oletko sinäkin tunteiden nielijä?

Olen syyllistynyt sata ja yksi kertaa elämässäni siihen, että en ole ilmaissut itseäni avoimesti ja rehellisesti, jos minua on satutettu. On ristiriitatilanteita, joissa olen kyennyt rehelliseen itseilmaisuun, mutta usein olen myös painanut villaisella. Olen halunnut olla hyvä jätkä, kiltti tyttö, sovitteleva, diplomaattinen ja rakentava. Olen halunnut elää tasapainossa ja rauhassa, keskittyä mieluiten iloon ja kivoihin juttuihin. Olen halunnut olla myös vahva "eivät nuo sanat minua satuta, eivät ne minua tavoita". Niinpä olen niellyt vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita, työntänyt ne jonnekin kauas. Tunteet eivät tällä tempulla kuitenkaan ole minnekään kadonneet, vaan ne ovat kulkeneet tukahdutettuina mukanani.

Mikä siinä ristiriitatilanteissa kommunikoimisessa nyt sitten niin hirveän vaikeaa on ollut? Muissa tilanteissa kykenen avoimesti ilmaisemaan tunteitani, mutta jos on riski, että voin loukata toista, on ollut helpompi jättää sanomatta. Loukkaaminen on kamalaa. Olen herkkä aistimaan toisten tunnetiloja ja koen ne hyvin konkreettisesti. Olen pohtinut asiaa ja todennut, että käytökseni on silkkaa pelkuruutta. Pelkuruutta kohdata vaikea tilanne, toisen pettymys tai loukkaantuminen. Pelkuruutta ottaa riski siitä, että mitä jos toinen vetää sanoistani porot nokkaansa, kaataa lastillisen paskaa päälleni? Tai kääntää vuorostaan peilin minun suuntaani? Mitä sieltä paljastuukaan?

Mutta jos minä en itse määritä rajojani, kuka sen tekee? Jos nielen satuttavat sanat ja teot, painan rystyset ruvella sillä kuuluisalla villaisella, riistän myös toiselta ihmiseltä mahdollisuuden kasvuun. Hän ei ikinä pääse näkemään omaa kuvaansa peilistä. Hän ei ollenkaan pääse kohtaamaan sitä, mitä hänen sanansa tai tekonsa saivat aikaan. Ja hän jatkaa käyttäytymismalliaan myös muiden kanssa. Hiljenemällä tulen riistäneeksi häneltä jotain todella arvokasta. And how *piip* is that?

Näkevätkö toiset sinun rajasi epäselvinä? 

Tällä kirjoituksella en tarkoita, että olisi ookoo oksentaa omaa pahaa oloa toisen niskaan. Me olemme itse vastuussa omista tunteistamme ja on oma duunimme, sekä myös etumme, käsitellä ne. Tukahdutetut tunteet sairastuttavat. Mutta miten kommunikoida tunnekuohussa napakasti ilman tarpeetonta loukkaamista? Mistä löytää tasapaino herkkyyden ja lujuuden, hienotunteisuuden ja rehellisyyden, myötätunnon ja jämäkkyyden välillä? Miten olla pehmeä kuin kukka ja kova kuin timantti?

Jos toinen satuttaa, siitä pitää uskaltaa kommunikoida. Ei vihalla, vaan rohkeudella, rehellisyydellä, lujalla lempeydellä. Kommunikointi ei voi silloin tapahtua egon tasolla. Lähtökohta ei siis voi olla oikeassa oleminen tai voittaminen, vaan rajojen asettaminen, itsensä ja toisen kunnioittaminen, tasapainon saavuttaminen. Eihän toinen voi tietää saako kanssani toimia tietyllä tavalla, jos en sitä hänelle ilmaise. Ei hän voi tietää mitkä asiat minua loukkaavat, jollen kommunikoi. On yksin minun tehtäväni viestiä rajoistani kanssaihmisilleni.

Tämä totuus pisti silmään baarin vessassa, Uskallatko sinä olla sinä myös rajojesi suhteen? 

Olen huomannut, että toista ihmistä on ollut usein helpompi puolustaa kuin itseä. Toisen puolustaminen on rakkauden teko hänelle. Samalla tavalla omien rajojen asettaminen ja niiden puolustaminen on rakkauden sekä arvostuksen teko itselleni. Jos sanat tai teot sattuvat, aion tästedes katsoa pelkoa silmiin ja kohdata tilanteen.

Vinkvink! Lukaisehan vielä siinä joutessas hyvää palautetta saanut postaus itsesi rakastamisesta!

Pelon vastakohta on rakkaus

Kuinka monta kertaa päivässä ajattelen sitä, mitä muut mahtavat tästä ajattella? Miten usein joku kutkuttava idea, mahdollisuus tai lupaava ihmissuhde jää katsomatta epäonnistumisen pelon takia? 

Tutustuin kerran sellaiseen työelämän kulttuuriin, jossa aina silloin, kun asiat eivät menneet ihan suunnitelmien mykaan, etsittiin sopiva syntipukki ja lytättiin hänet porukalla. Tämä sai aikaan lamauttavan tunnelman, joka terrorisoi työn iloa ja luovuutta. Monista on turvallisempaa olla siinä porukassa, joka arvostelee silmätikuksi joutunutta, kuin ottaa itse riski joutuakseen arvostelun kohteeksi. Uusien ideoiden esittäminen muodostuu tällaisessa ympäristössä melkoiseksi fear factoriksi, niiden toimivuudesta kun ei kenelläkään ole takeita. Onneksi tilanne lopulta tervehtyi, mutta oli opettavaista nähdä sen vaikutukset organisaatioon, kilpailukykyyn ja tuottavuuteen.  

(Kuva: famousentrepreneurquotes.com)

Joidenkin meistä on helpompi olla välittämättä muiden ajatuksista ja varmasti on olemassa myös tästä pelosta täysin vapaita yksilöitä. Luulen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä tavalla tai toisella painii tämän epävarmuuden kanssa. Eikö olekin melko hassua, jos omissa poteroissamme pelkäämme tai muredimme sitä, mitä toiset ajattelevat? Pelon peittämiseen toisten katseilta kuluu myös valtavasti aikaa ja vaivaa. Monet meistä pääsisivät heittämällä sisälle teatterikorkeakouluun näillä roolisuorituksilla! Tämä kaikki luo illuusioita, jossa uskomme olevamme yksin heikkouksiemme ja pelkojemme kanssa. Ja silloin kaikki on niin paljon synkempää. 

Ajattelevatko ihmiset loppujen lopuksi sitten kuitenkaan niin kamalan pahasti? Ja toisaalta: mitä sitten, vaikka ajattelisivatkin? Jos välitän siitä, mitä toiset tekemisistäni ajettelevat, silloinhan annan heille vallan määrittää minut. Haluanko määrittää itse, että olen ihan hyvä tyyppi vai haluanko antaa muille valtuudet päättää millainen olen? When you judge another you do not define them, you define yourself. 

Vaikka tekisin mitä, en voi ikinä miellyttää kaikkia. Maailmassa ei olisi myöskään tapahtunut monia tärkeitä juttuja, jos kaikki suuret tiedemiehet, keksijät tai henkiset johtajat olisivat jääneet odottamaan muiden siunausta ajatuksilleen ja tekemisilleen. Monia heistä pidettiin elinaikanaan omituisina friikkeinä. Silti he eivät luovuttaneet. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, että keskivertoihminen yrittää saavuttaa tavoitteitaan keskimäärin alle yhden kerran ennen kuin hän luovuttaa. Todennäköisyys onnistua on silloin suhteellisen pieni.

(Kuva: wordsoverpixels.com)

Pelon vastakohdan sanotaan olevan rakkaus. Ehkä voisimme olla hiukan myötätuntoisempia, kun joku kanssakulkija kompastelee. Kaikki me kuitenkin aina vuorollamme kaadumme. Ehkä voisimme olla vähän avoimempia ja uskaltautua paljastamaan oman pelkomme ja kompurointimme joskus muillekin. Ehkä voisimme osoittaa tukemme toisillemme vähän vahvemmin niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. 

Pikkukakkosen huikean Älä luovuta, kokeile uudestaan -biisin tahdein toivotan sinulle päättäväistä ja onnellista päivää! Lapset muuten laulavat kyseistä laulua meillä sanoin: älä LUOMUTA, kokeile uudestaan :D Ainiin, varoituksen sana vielä loppuun: biisi jää aivan takuuvarmasti päähän soimaan, mutta se on ihan hyvä juttu!