Oletko sinäkin tunteiden nielijä?

Olen syyllistynyt sata ja yksi kertaa elämässäni siihen, että en ole ilmaissut itseäni avoimesti ja rehellisesti, jos minua on satutettu. On ristiriitatilanteita, joissa olen kyennyt rehelliseen itseilmaisuun, mutta usein olen myös painanut villaisella. Olen halunnut olla hyvä jätkä, kiltti tyttö, sovitteleva, diplomaattinen ja rakentava. Olen halunnut elää tasapainossa ja rauhassa, keskittyä mieluiten iloon ja kivoihin juttuihin. Olen halunnut olla myös vahva "eivät nuo sanat minua satuta, eivät ne minua tavoita". Niinpä olen niellyt vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita, työntänyt ne jonnekin kauas. Tunteet eivät tällä tempulla kuitenkaan ole minnekään kadonneet, vaan ne ovat kulkeneet tukahdutettuina mukanani.

Mikä siinä ristiriitatilanteissa kommunikoimisessa nyt sitten niin hirveän vaikeaa on ollut? Muissa tilanteissa kykenen avoimesti ilmaisemaan tunteitani, mutta jos on riski, että voin loukata toista, on ollut helpompi jättää sanomatta. Loukkaaminen on kamalaa. Olen herkkä aistimaan toisten tunnetiloja ja koen ne hyvin konkreettisesti. Olen pohtinut asiaa ja todennut, että käytökseni on silkkaa pelkuruutta. Pelkuruutta kohdata vaikea tilanne, toisen pettymys tai loukkaantuminen. Pelkuruutta ottaa riski siitä, että mitä jos toinen vetää sanoistani porot nokkaansa, kaataa lastillisen paskaa päälleni? Tai kääntää vuorostaan peilin minun suuntaani? Mitä sieltä paljastuukaan?

Mutta jos minä en itse määritä rajojani, kuka sen tekee? Jos nielen satuttavat sanat ja teot, painan rystyset ruvella sillä kuuluisalla villaisella, riistän myös toiselta ihmiseltä mahdollisuuden kasvuun. Hän ei ikinä pääse näkemään omaa kuvaansa peilistä. Hän ei ollenkaan pääse kohtaamaan sitä, mitä hänen sanansa tai tekonsa saivat aikaan. Ja hän jatkaa käyttäytymismalliaan myös muiden kanssa. Hiljenemällä tulen riistäneeksi häneltä jotain todella arvokasta. And how *piip* is that?

Näkevätkö toiset sinun rajasi epäselvinä? 

Tällä kirjoituksella en tarkoita, että olisi ookoo oksentaa omaa pahaa oloa toisen niskaan. Me olemme itse vastuussa omista tunteistamme ja on oma duunimme, sekä myös etumme, käsitellä ne. Tukahdutetut tunteet sairastuttavat. Mutta miten kommunikoida tunnekuohussa napakasti ilman tarpeetonta loukkaamista? Mistä löytää tasapaino herkkyyden ja lujuuden, hienotunteisuuden ja rehellisyyden, myötätunnon ja jämäkkyyden välillä? Miten olla pehmeä kuin kukka ja kova kuin timantti?

Jos toinen satuttaa, siitä pitää uskaltaa kommunikoida. Ei vihalla, vaan rohkeudella, rehellisyydellä, lujalla lempeydellä. Kommunikointi ei voi silloin tapahtua egon tasolla. Lähtökohta ei siis voi olla oikeassa oleminen tai voittaminen, vaan rajojen asettaminen, itsensä ja toisen kunnioittaminen, tasapainon saavuttaminen. Eihän toinen voi tietää saako kanssani toimia tietyllä tavalla, jos en sitä hänelle ilmaise. Ei hän voi tietää mitkä asiat minua loukkaavat, jollen kommunikoi. On yksin minun tehtäväni viestiä rajoistani kanssaihmisilleni.

Tämä totuus pisti silmään baarin vessassa, Uskallatko sinä olla sinä myös rajojesi suhteen? 

Olen huomannut, että toista ihmistä on ollut usein helpompi puolustaa kuin itseä. Toisen puolustaminen on rakkauden teko hänelle. Samalla tavalla omien rajojen asettaminen ja niiden puolustaminen on rakkauden sekä arvostuksen teko itselleni. Jos sanat tai teot sattuvat, aion tästedes katsoa pelkoa silmiin ja kohdata tilanteen.

Vinkvink! Lukaisehan vielä siinä joutessas hyvää palautetta saanut postaus itsesi rakastamisesta!