Auttamisen yksinkertaisuus

Yhden pikkuisen pojan eloton keho rannalle huuhtoutuneena piirtyi maailman verkkokalvolle. Pitkään olimmekin porskuttaneet eteenpäin sulkien silmämme ja sydämemme toisten kärsimykseltä. Nyt tuntuu, kuin olisimme heräilemässä pitkästä unesta, omista ahtaista poteroistamme, kurkottaisimme varovasti kohti kanssakulkijoitamme. Pakolaistulva on saanut meidät liikkeelle. On syvällisiä ja kiivaitakin keskusteluita, runsaita tavara- ja rahalahjoituksia, vapaaehtoistyötä.  Auttamishalu ja yhteishenki tuntuvat todella hyviltä ja kaivatuilta.

Auttaminen ei kuitenkaan aina tunnu niin yksinkertaiselta kuin voisi luulla. Vaikka auttaja tuntisi sydämessään kutsun auttaa, häntä saattaa pelottaa uudenlainen toimiminen.  Värväytyisinkö auttamaan vanhainkotiin? Mutta mitä jos en saakaan avustetuksi mummua pyörätuoliin? Mitä jos sählään ja mummu putoaa lattialle? Ehkä harkitsenkin vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa. Mutta tulenkohan ymmärretyksi vai teenkö itseni typeräksi vierasta kieltä puhuvien ja vierasta kulttuuria edustavien kanssa? Osaanko sanoa kovia kokeneille mitään järkevää? Pystynkö ylipäätään kohtaamaan heidät? Varhaisteinit kiusaavat bussissa kaveriaan. Uskallanko astua esiin ja puolustaa kiusattua? Mitä jos mokaankin koko tilanteen, kun avaan suuni? Tai joudun itse uhkaavaan tilanteeseen? Joskus auttajaa saattaa myös vainota ajatus, että jos lähden tästä palvelemaan ihmiskuntaa, toiset ajatelevat, että luulen nyt olevani jotenkin parempi kuin muut ja epäilevät, että kuljen täst edespäin täysin pyhimyksenrenkaani loisteen sokaisemana.

On ihan luonnollista, että toisella tai uudella tavalla toimiminen voi pelottaa, mutta onko oikein antaa tällaisten ajatusten sitoa kätemme? On ihan sama tulevatko tuomitsevat ajatukset todella joltakin toiselta vai ovatko ne vain oman päämme sisällä. Niiden ei silti voi antaa nousta muuriksi ihmisyyden eteen. Auttaminen ja avun saaminen on yksi kauneimmista tapahtumista, mitä tiedän. Se koskettaa ja parantaa puolin ja toisin. Pyyteettömänä se on kaikkein kauneinta. Monet suomalaiset kärsivätt selittämätöstä tyhjästä olosta. Auttaminen herättää meidät henkiin. Uskon, että auttamisen taito on sisäänkoodattuna meissä jokaisessa.

Minä vasta opettelen laittamaan käteni konkreettisesti saveen toisten hyväksi. Pitkään olen antanut omien peikkojeni olla toiminnan tiellä, mutta miten syvältä sellainen olisikaan, jos jättäisimme vastaamatta avunhuutoihin, koska pelkäämme jotain täysin tyhjänpäiväistä ja turhaa!

Haluan uskoa, että nyt syntynyt myötätunnon aika voimistuu ja leviää. Aaskel kerrallaan voimme astua lähemmäs toisiamme,  opimme toimimaan myötätuntoisemmin ja auttamaan pyyteettömämmin.  Haluan uskoa, että opimme tukemaan toisiamme myös ilman "instansseja". Avustusjärjestöjen työ on sanoinkuvaamattoman arvokasta ja kannustan jokaista liittymään tavalla tai toisella mukaan, mutta sen lisäksi voimme auttaa myös ihan ilman välikäsiä, jokapäiväisessä arjessa, ihminen ihmiselle.

Pakolaisten lisäksi on myös valtavasti muita avuntarvitsijoita. Yksinäinen naapuri. Vanhainkodissa viruva vanhus. Syrjäytynyt poika. Kiusattu tyttö. Vammaiset ja sairaat. Vähäosaiset ja asunnottomat. Eläimet, luonto ja koko yhteinen pallomme. Veikkaisin, että jokaista meitä tarvitaan ja jokaisen panos on yhtä arvokas. Pienilläkin myötätunnon eleillä on suuri merkitys. Lähdetään siitä, ettei tuo pieni poika tai muut sodan uhrit antaneet henkeään aivan turhaan.