Ääripäistä keskitielle

Tässä maailman menoa ihmetellessä on tuntunut, että ääripäät ovat korostuneet, polariteetit vahvistuneet.

Egon ääni on kaikunut kovana puolin ja toisin. Se on halunnut olla oikeassa, tuntea erillisyyden, paremmuuden ja ylemmyyden.  Joskus se on naamioitunut myös ruusunpunaisiin vaatteisiin.

Kultainen keskitie kutsuu. Kauas övereistä ja vajareista, keskelle. Mutta löytääkseen keskitien, on otettava joskus askeleita myös toisiin suuntiin. Explorattava ja fiilisteltävä, jotta voi kaiken oppimansa kanssa astella keskelle. Ja kuitenkin mitä enemmän "tietää", sitä vahvemmin tajuaa, ettei oikeastaan tiedä yhtään mitään.

Monet käyvät nyt omaa sisäistä painiaan: pysyäkö voimassaan vai antautuako pelkoon? Jos antaudumme pelkoon, mitä silloin tapahtuu? Kuka silloin "voittaa"?

Ehkä tapahtumien myötä rakkauden todellinen luonne paljastuu. Ehkä huomaammekin, että kyse ei olekaan mistään siirappisesta pilvenhattarasta, vaan lujasta sisäisestä työstä, ykseydestä, tietoisuudesta, myötätunnosta, rohkeudesta ja tasapainosta. Rakkaus on pelon vastakohta.

Taidamme tarvita nyt aivan erityistä rohkeusbuustia pysyäksemme harmonisissa ajatuksissa ja valinnoissa, etenkin ilman oikeassa olemista. Jokainen meistä tekee tämän duunin itse ja vastaa omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Siitä, ettei luo yhtään enempää pelkoa ja erillisyyttä tähän maailmaan, vaan keskittyy omalla olemisellaan vahvistamaan tasapainoa. Kukaan toinen ei  voi sitä puolestamme tehdä, mutta voimme suuresti auttaa muita näyttämällä omaa esimerkkiämme.

"You cannot help the world from a place of biased perception. In order to truly tap into a higher state of love and service, you need to be able to let go of your own opinion and see the full range of points of view available in any given scenario. When you can see from many different points of view and understand them all, you have attained a higher level of unbiased perception and a finer balance of Love and Wisdom, from which your service can be pure and true."

~ Bentinho Massaro

Palasia sinusta ja minusta

Sharing is caring on eräs lempifraasini. 

Miksi syvimpien ajatusten ja tunteiden jakaminen on joskus niin vaikeaa? Mitä tapahtuu, jos antaisin tämän palasen itsestäni sinulle, teille kaikille? Tuomitsisitteko minut? Jatkaisitteko olkaa kohauttaen matkaanne?  Vai antaisitteko sille mahdollisuuden koskettaa?  

Monet pohtivat nyt isoja asioita. Maailmanmeno mietityttää, suuret kysymykset ja tunteet vellovat pinnan alla. 

Liian usein päätämme olla hiljaa, kun voisimme vain jakaa. Ilman taka-ajatuksia, odotuksia, sen kummempaa leimaa tai tarvetta vaikuttaa toiseen. Heart to heart. Tänään olen oikeasti ajatellut näin. Kokenut noin ja ihmetellyt tuota. Iloinnut tästä, surrut tuota, kadehtintut noita. Tuntenut osapuilleen näin.

Lähde: Reddit.com

On jännä juttu, että kun elämässä on vaikeuksia, tuntuu siltä, että on maailman ainoa ihminen, jolla on juuri tämä ongelma. Miten helpottavaa silloin on kohdata vertaisensa, jakaa ajatuksia. Ja toisaalta, miten koko universumi laulaa, kun kaksi samasta asiasta iloitsevaa yhdistyy! Jakamalla vain pienen palan todellisesta itsestämme, jonkun muun ei kenties tarvitsekaan keksiä pyörää uudestaan. Hän saattaa saada kaipaamansa tuen seuraavan haparoivan askeleen ottamiseksi. 

Kyse ei ole koko elämänsä avaamisesta maailmalle, vaan siitä, että emme enää piilota todellista itseämme tuomitsemisen pelossa. Totuudessa on syvin resonointipinta. 

Sosiaalisen median myötä jakaminen on toki lisääntynyt. Tämä on meille kaikile mahdollisuus ja verkko on näyttänyt yhdistävän voimansa jo monta kertaa. Se on myös kirjava, hälyinen ja vaativakin maailma. Saamme yhdessä opetella viestimmekö sydämestä vai egosta. Saamme valita annammeko sen tuoda meidät lähemmäs toisiamme vai työntää yhä kauemmas toisistamme. 

Ehkä tänään jakaisimme tavalla tai toisella pienen palan sydämestämme? Uskon, että sen saa monin verroin takaisin. 

Lähde: pinterest

  

Intuition ääniä ja life coaching -tarjous

Julkaisin Sydäntä seuraten -blogin ensimmäisen postauksen tämän vuoden tammikuussa. Muistan miltä se tuntui: täysin järjettömältä ja hirvittävän pelottavalta, mutta kuitenkin samaan aikaan täysin oikealta ja jotenkin tärkeältä. Olin aina ajatellut, että en todellakaan ole ihminen, joka omalla nimellä julkaisisi henkilökohtaisia ajatuksiaan. Sellainen kauhistutti. Ajattelin myös, että tuskin minun ajatukseni nyt kovin kiinnostavia olisivat. Pohdin lisäksi sitä, että ajatukseni muuttuvat koko ajan, miten uskaltaisin julkaista keskeneräisiä ajatuksia? Joutuisin ehkä tunnustamaan olevani hakoteillä tai väärässä. Olen ammattini puolesta tottunut huolellisesti suunnittelemaan viestintää ennen toteutusta. Ensimmäistä postausta julkaistessani minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä blogini tulisi sisältämään. Tein jotain kreisiä, skitsoa ja hyppäsin täysin tuntemattomaan (lue: itseeni). 

Samaan aikaan kuitenkin käsitin, miten paljon itse olin saanut niiltä ihmisiltä, jotka ovat jakaneet rohkeasti ajatuksiaan, tunteitaan, pelkojaan. Olin saanut valtavia oivalluksia ja suurta inspiraatiota erilaisista blogeista, kirjoista ja haastatteluista, joissa rohkeat ihmiset olivat avanneet itseään. Olin saanut peilata itseäni heistä. Tuntui, että ei tämä elämä nyt niin helppo laji ole, että siitä pitäisi ihan yksin selvitä. Eniten huomiotani vei kuitenkin tunne sisälläni, joka oli niin voimakas, että en yksinkertaisesti voinut olla toimimatta sen mukaisesti. 

Ei ihme Steve, että menestyit! www.quotes-lover.com

Kirjoitukseni syntyvät usein  voimalla. En yleensä suunnittele mitään etukäteen, vaan kuuntelen tunnetta ja inspiraatiota. Kun se tulee, yleensä täysin odottamatta, minun on vain istuttava koneen ääreen ja annettava tekstin tulla. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta näin se vaan käy. Yritän olla liikoja miettimättä ja pyrin pitämään mahdolliset omat epäilykset ja pelot pois (vaikka aika usein ne siellä jossain taustalla kummittelevat). Jos koko aihe vaihtuu kesken kirjoituksen, annan niin käydä. Tärkeintä on varmaankin luottaa siihen, että lopputulos on juuri oikea. Kun teksti on valmis, usein hyvinkin lyhyen ajan kuluttua, luen sitä ihmeissäni ja kiitollisena. Usein mieleni kuitenkin haraa vastaan, kun olen julkaisemassa tekstiä, mutta tunne sisälläni on niin voimakas, että minun on aivan pakko julkaista tekstini epävarmuudesta huolimatta. 

Näin kummalliselta ja omastakin mielestäni skitsofreniselta kuulostaa blogini tarina. Minulle blogiin kirjoittaminen on kuitenkin merkinnyt rohkeutta olla enemmän minä. Se on merkinnyt pelkojen kohtaamista, niiden hälvenemistä ja puhdistumista. Se on tarkoittanut ajatusten järjestämistä, selkeyttä. Se on opettanut kuuntelemaan vahvemmin mielen pelkojen sijasta omaa sisäisyyttä. Tämä ei tarkoita sitä, että aivojen käyttämisen ja ajattelemisen voisi lopettaa, itse asiassa päinvastoin. Minulle se tarkoittaa sitä, että käyttää aivojaan eräällä tavalla intuitionsa ohjauksessa. 

Oi Albert, sä oot niin viisas! www.quotes-lover.com

Melko pian blogin perustamisen jälkeen aloitin LCF Life Coach -opinnot Valmentamossa ja ryhdyin bloggaamaan myös opinnoistani. Hassua on, että päädyin koulutukseenkin aika lailla suunnittelematta. En ollut ajatellut tämän tyyppisiä opintoja, mutta mahdollisuus vain "tipahti" eteeni ja tiesin, että tämä on minun juttuni. Koulutus on kohta puolessa välissä ja se on ylittänyt odotukseni. Olen saanut valtavasti työkaluja valmentamiseen ja hyvinvointiin ja tiedostan, että tämä on yksi puuttuva palanen, jonka olen uraani ja elämääni varten tarvinnut. Voit varmasti uskoa, että olen tästä kaikesta hyvin kiitollinen ja onnellinen. Haluan jakaa tämän tarinani kanssasi, koska toivon, että se rohkaisee sinuakin kuuntelemaan sydäntäsi ja antaa uskallusta toimia sen mukaisesti.  

Tätä blogia on kohta luettu 10 000 kertaa. Olen siitä aivan ihmeissäni ja valtavan kiitollinen. Päätin silloin aluksi, että jos yksikin ihminen saa jotain hyvää elämäänsä kirjoituksistani, se riittää minulle. Lämmin kiitokseni teille jokaiselle blogin seuraajalle! Olen saanut huikeita ja ihania palautteita, kiitos niistä jokaisesta! Kiitos kannustavista sanoistanne ja tykkäyksistä - ne ovat merkinneet niin paljon ja antaneet motivaatiota jatkaa. Arvostan kovasti palautettanne jatkossakin ja toivon, että rohkeasti laitatte jakoon myös omia ajatuksianne jos siltä vain tuntuu. Ihana olisi kuulla myös esimerkiksi teidän toiveita tulevista aiheista.

Taulu koulun ikkunalaudalla.

Opintoihin liittyvät ensimmäiset harjoitusvalmennukset ovat nyt lähes pulkassa ja haluankin tässä yhteydessä kiittää jokaista ihanaa ja urheaa harjoitusvalmennettavaani, että uskalsitte antautua keltanokan käsiin. Uskalsitte myös upeasti avata itsenne ja lähteä työstämään elämästänne enemmän oman näköistä, täydempää ja onnellisempaa. Jokaisesta valmennuskerrasta ja jokaisesta valmennettavasta opin ja sain valtavasti. Te olette olleet minun opettajiani. Kiitos niin paljon <3

Käytännön valmennuskokemusta on siis alkanut hiljalleen karttua. Tämä on kuitenkin ollut vasta alkusoitto. Minä ja kurssikaverini aloitamme elokuun alussa suuren harjoitusvalmennusurakan, jossa jokainen valmentaa kymmentä henkilöä neljä kertaa ja lisäksi teemme ryhmävalmennuksia. Tarjolla on nyt henkilökohtaisia valmennuspaikkoja lempeään opiskelijahintaan 60 euroa kerta (sis alv). Jos haluat kokeilla life coachingia, nyt on hetkesi testata sitä edulliseen hintaan! Paikkoja on luonnollisesti rajoitetusti, joten varaathan omasi pian! Kurssikavereinani on myös aivan huikeita valmentajia, joilla on erilaisia vahvuuksia kuin minulla. Hyvin mielelläni välitän valmennettavia myös heille. Kysele lisää!

Sopisiko sinulle life coaching? Laitan tähän loppuun vielä pari palautetta, jotka olen saanut ensimmäisistä harjoitusvalmennuksista: Ehkä niistä saat vähän käsitystä, mitä valmennuksissa tapahtuu. 

”Valmennus on auttanut näkemään asiat uusin tavoin ja saanut huomaamaan asioita joita en ollut aiemmin edes tiedostanut. Myös jotkin ongelmat, jotka ovat junnanneet pitkään paikoillaan ja tuntuneet mahdottomilta ratkaista ovat saaneet uutta perspektiiviä ja eväitä niiden muuttamiseen. Valmennusten jälkeen olo on aina toiveikas, täynnä uskoa ja positiivista energiaa, jota susta säteilee. Olet myös saanut musta hitusen esille sitä luovuutta, minkä olen kokenut olevan aivan lukossa. Olen ollut yllättynyt, miten olen saanut sisältäni ulos ajatuksia, mitä en olisi uskonut oivaltavani. Hienoa on ollut myös se, että jos tuntuu, etten keksi jotain, niin osaat lisäkysymyksillä ja tuella avittaa vastaukset esiin.”

Nainen 30

"Kolmannessa valmennuksessa kaiken energiani vei neljän päivän päästä oleva lääkärin tapaaminen. Siinä selviäisi näkyykö magneettikuvassa kasvainta vai ei? Minua jännitti aivan valtavasti! Tunsin vatsassa kauhean möntin ja kurkkuani kuristi. Teimme henkistä jaksamista kuvaavan harjoituksen, missä vajosin melkein tajuttomuuteen. Käsittelimme pelottavaa hetkeä, joka minua odotti neljän päivän päästä. Laitoin sen istumaan valkeaan tuoliin ja sain sen harjoituksen kautta poistumaan kehostani. Toisessa harjoituksessa mietimme millainen olen 10 pisteen henkisessä tilassa. Koimme Anun kanssa saman näyn eli valkoiset siivet! Ensin näin siivet ja seuraavaksi liisin valkoisen kotkan lailla vuorten yllä! Aivan huikea kokemus! Voimanimekseni tuli Valkoinen kotka! Olin erittäin energisenä ja hyvällä mielellä lähtiessäni valmennuksesta. Kaikki pelkoni lääkäriä ja jaksamistani kohtaan olivat hävinneet ja olin varma, että syöpää ei enää näkyisi kuvissa. Matkustin bussissa valmennuksen jälkeen suorastaan euforisessa tilassa ja bussin radiossa soi Celine Dionin biisi: I´m on the edge of glory. Juuri sellainen oli minun olotilani. Viimeisessä valmennuksessa olin saanut tulokset ja näkyni mukaisesti kasvainta ei enää löytynyt! Niin kuin aina elämässä, mielen lujuudella pääsee mihin haluaa. Koko maailma on korvien välissä!"

Nainen 36 

Ihanaa keskikesän juhlaa, nautitaan jokaisesta hetkestä!

Pelon vastakohta on rakkaus

Kuinka monta kertaa päivässä ajattelen sitä, mitä muut mahtavat tästä ajattella? Miten usein joku kutkuttava idea, mahdollisuus tai lupaava ihmissuhde jää katsomatta epäonnistumisen pelon takia? 

Tutustuin kerran sellaiseen työelämän kulttuuriin, jossa aina silloin, kun asiat eivät menneet ihan suunnitelmien mykaan, etsittiin sopiva syntipukki ja lytättiin hänet porukalla. Tämä sai aikaan lamauttavan tunnelman, joka terrorisoi työn iloa ja luovuutta. Monista on turvallisempaa olla siinä porukassa, joka arvostelee silmätikuksi joutunutta, kuin ottaa itse riski joutuakseen arvostelun kohteeksi. Uusien ideoiden esittäminen muodostuu tällaisessa ympäristössä melkoiseksi fear factoriksi, niiden toimivuudesta kun ei kenelläkään ole takeita. Onneksi tilanne lopulta tervehtyi, mutta oli opettavaista nähdä sen vaikutukset organisaatioon, kilpailukykyyn ja tuottavuuteen.  

(Kuva: famousentrepreneurquotes.com)

Joidenkin meistä on helpompi olla välittämättä muiden ajatuksista ja varmasti on olemassa myös tästä pelosta täysin vapaita yksilöitä. Luulen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä tavalla tai toisella painii tämän epävarmuuden kanssa. Eikö olekin melko hassua, jos omissa poteroissamme pelkäämme tai muredimme sitä, mitä toiset ajattelevat? Pelon peittämiseen toisten katseilta kuluu myös valtavasti aikaa ja vaivaa. Monet meistä pääsisivät heittämällä sisälle teatterikorkeakouluun näillä roolisuorituksilla! Tämä kaikki luo illuusioita, jossa uskomme olevamme yksin heikkouksiemme ja pelkojemme kanssa. Ja silloin kaikki on niin paljon synkempää. 

Ajattelevatko ihmiset loppujen lopuksi sitten kuitenkaan niin kamalan pahasti? Ja toisaalta: mitä sitten, vaikka ajattelisivatkin? Jos välitän siitä, mitä toiset tekemisistäni ajettelevat, silloinhan annan heille vallan määrittää minut. Haluanko määrittää itse, että olen ihan hyvä tyyppi vai haluanko antaa muille valtuudet päättää millainen olen? When you judge another you do not define them, you define yourself. 

Vaikka tekisin mitä, en voi ikinä miellyttää kaikkia. Maailmassa ei olisi myöskään tapahtunut monia tärkeitä juttuja, jos kaikki suuret tiedemiehet, keksijät tai henkiset johtajat olisivat jääneet odottamaan muiden siunausta ajatuksilleen ja tekemisilleen. Monia heistä pidettiin elinaikanaan omituisina friikkeinä. Silti he eivät luovuttaneet. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, että keskivertoihminen yrittää saavuttaa tavoitteitaan keskimäärin alle yhden kerran ennen kuin hän luovuttaa. Todennäköisyys onnistua on silloin suhteellisen pieni.

(Kuva: wordsoverpixels.com)

Pelon vastakohdan sanotaan olevan rakkaus. Ehkä voisimme olla hiukan myötätuntoisempia, kun joku kanssakulkija kompastelee. Kaikki me kuitenkin aina vuorollamme kaadumme. Ehkä voisimme olla vähän avoimempia ja uskaltautua paljastamaan oman pelkomme ja kompurointimme joskus muillekin. Ehkä voisimme osoittaa tukemme toisillemme vähän vahvemmin niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. 

Pikkukakkosen huikean Älä luovuta, kokeile uudestaan -biisin tahdein toivotan sinulle päättäväistä ja onnellista päivää! Lapset muuten laulavat kyseistä laulua meillä sanoin: älä LUOMUTA, kokeile uudestaan :D Ainiin, varoituksen sana vielä loppuun: biisi jää aivan takuuvarmasti päähän soimaan, mutta se on ihan hyvä juttu!

Pelkoja päin

Mahdankohan olla nyt penaalin terävin kynä? Tai edes sellainen, jolla saisi vaivalla kihnuttaen hitusen väriä paperiin? En ole nimittäin edes Facebookissa jakanut juuri mitään elämästäni, ja nyt pystytin hetken mielijohteesta blogin! 

Pieni esittely lienee tässä vaiheessa paikallaan. Olen Helsingissä asuva kolkyt ja jotain tyyppi, joka inspiroituu hyvinvoivista ihmisistä, etenkin onnellisista lapsista. Mun elämä pyörii perheen ja kotoilun, ystävien, yrittämisen, kirjoittamisen ja lukemisen, lenkkeilyn, koiran, mökkeilyn ja reissailun ympärillä. Kokoonpanoon kuuluu kaksi pientä poikaa, aviomies ja vasikan kokoinen luppakorvakoira. Me asutaan 80:ssä neliössä läheisyydestä (useimmiten) nauttien ja järkeviä säilytysratkaisuja alati pohtien. Olen duunarina omassa firmassa. Nautin työpäivistä villasukat jalassa ja teemuki läppärin vieressä höyryten. Jooga, meditaatio ja saunominen - siinä pyhä kolminaisuus, joka auttaa pysymään tasapainossa ja kiinni tässä hetkessä.

Miksi istun tässä kirjoittamassa ensimmäistä postaustani? Koska mulle tuli vahva tunne, että mun prosesseista, kompasteluista ja oivalluksista voisi joku muu saada jotain omaan elämäänsä. Se joku voisi lukea ja oivaltaa jotain paljon vähemmällä vaivalla kuin minä. Se joku voisi ehkä saada pienen inspiraatioruiskeen tai ajattelemisen aihetta. Ei siksi, että mä tietäisin jotenkin paremmin, vaan siksi, että jakamalla meidän ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, vaan voimme oppia toisiltamme.

Blogi syntyi myös siitä syystä, että mulle esillä olemisessa on ollut lapsuusvuosista lähtien jotain pelottavaa. Olen kuitenkin huomannut, että kun pelkoja katsoo rohkeasti suoraan kohti, ne lakkaavat olemasta niin hurjasti ärjyviä mörköjä. Kun niitä tarkastelee ja niille tekee jotakin, ne usein muuttuvat hiljalleen suorastaan luttanoiksi cockerspanieleiksi. Ja sitä paitsi, parempi ottaa luodit suoraan rintaan kuin juosta pakoon ja saada ne selkäänsä (Äiti Amman viisaus). Mun tavoitteena on, että en pelkäisi elämässäni enää mitään. Onkohan se edes mahdollista? Tämä on yksi askel siihen suuntaan.

4-vuotiaan pojan aarre: ikioma penaali :)