Äidin tunnustuksia

Reilu viisi vuotta sitten kärvistelin ranskalaisessa synnytyssairaalassa kaksi ja puoli vuorokautta. Palkinnoksi uurastuksesta sain pikkuisen pojan. Olin haljeta rakkaudesta ja kiitollisuudesta, mutta myös huolesta. Onko tämän pienen rääpäleen henki nyt minun ja mieheni vastuulla? Pari vuotta myöhemmin operaatio sujui jo huomattavasti sujuvammin. Tällä kertaa ehdin olla vajaan tunnin synnärillä ja pikkuveli oli maailmassa. Elämäni tähän asti koskettavin hetki oli, kun nämä kaksi ihmisen taimea kohtasivat ensi kertaa.

Äitiys on ollut kuin salakavala pyörremyrsky, joka on pölläyttänyt elämänarvojani ja ajatusmaailmaani. Vannoimme mieheni kanssa esikoista odottaessamme, että pyrimme pitämään elämämme lapsen synnyttyä mahdollisimman samanlaisena kuin aikaisemminkin. Nyt ajattelen, että salli mun nauraa. Todellisuudessa nämä kaksi suurisydämistä ja joka paikkaan ehtivää rasavilliä ovat muuttaneet meitä enemmän kuin mikään muu. Tarkasteluun tuli vanhemmuuden myötä koko elämä: Minkälaista esimerkkiä näytän? Haluanko siirtää käytös- tai ajattelumallini lapselleni? Minkälaista ravintoa näille kannattaisi syöttää? Miten heidän hyvinvointiaan voisi vaalia? Voinko enää ikinä edes pieneksi hetkeksi luopua vastuun kantamisesta? Mistä tässä elämässä on ylipäätään kysymys? Ja osaanko varmasti nauttia tarpeeksi jokaisesta hetkestä? 

Ruttuiset pikkukädet kylvyn jälkeen.

Äitiyden myötä olen saanut sisäistää sen tosiasian, että olen kaikessa esimerkkinä lapsilleni. En todellakaan voi sanoa toista ja tehdä itse toista ja sekös tekee tästä hommasta välillä hemmetin vaikeaa. There's no mercy. Olen useasti tullut siihen tulokseen, että lapsi kasvattaa vanhempaansa enemmän kuin vanhempi lastaan.

Rankinta on ollut silloin, kun väsymys on tuntunut humisevana ja tummana myrskypilvenä päässä. Niinä hetkinä on naurettavan helppo löytää itsensä vajoamasta vähintäänkin samalle tasolle uhmaikäisen kanssa. On tuntunut, että yhteys lapseen on katkennut, eikä universumissa ole mitään keinoa saada häntä ymmärtämään. Uhmaikäinen tietää tismalleen mistä napista painamalla saa äidin otsasuonen pullistumaan. Ja seuraavassa hetkessä hän käpertyykin rauhallisena syliin ja paijaa hellästi poskesta. Äitiys opettaa muistamaan, että haastavakin vaihe päättyy joskus. Mikään koliikki, uhma- tai murkkuikä ei kestä ikuisuutta. 

Lapsista näkee ajan kulumisen. Kohtaatte ystäväperheen kanssa vuoden tauon jälkeen ja päivittelette miten lapset ovat kasvaneet, mutta aikuiset ovat ennallaan. Se muistuttaa kipeälläkin tavalla siitä, että tulossa on aika, jolloin pienokaiset eivät enää haluakaan kuunnella sylissä iltasatua tai kömmi yöllä kainaloon. On valmistauduttava päästämään irti ja rakennettava luottamusta siihen, että kun aika on, heidän siipensä kantavat. Sitä ennen ei kannata missata ainoatakaan tilaisuutta ottaa syliin, leikkiä ritaria ja metsänkeijua tai silitellä unille. Lapset siis opettavat mitä suurimmassa määrin läsnäolevassa hetkessä elämistä ja siitä nauttimista. Minäkin alan saada siitä kiinni. Joka kerta, kun haen lapseni päiväkodista vedän portilla syvään henkeä ja valmistaudun nauttimaan joka solulla siitä hetkestä, kun kohtaan pienet jukuripääni taas pitkän päivän jälkeen. Kun he juoksevat luokseni kasvot loistaen ja huutavat "äitiiiiii". Uskoakseni nämä sinänsä arkiset asiat ovat juuri niitä hetkiä, joita muistellessa silmäkulma kiikkustuolissa kostuu. 

Lapsi sylissäni.

Ja kyllä tämä meno usein naurattaakin. Supermarketissa pikkumiehemme asteli hiljattain vieraan herrasmiehen luo ja kysyi kuuluvalla äänellä ja vakavalla naamalla "onko sinulla pippeli?". Herra ei osannut vastata. Lapset ovat mitä parhaita oppaita elämän ilossa ja ihmeellisyydessä, siinä miten oikeastaan ihan kaikki on suurenmoista taikaa! (lue lisää aiheesta: Elämää ihmemaassa) Ja pienten ihmisten viisaus, se vasta onkin aseista riisuvaa. En edelleenkään tiedä, miten vastaisin lapselleni, joka ihmettelee, miksi tv-uutisten sotilaalla on pyssy. "Eikö äiti olekin niin, että ampuahan saa vain maalitauluun?" Vanhemmuus opettaa valtavasti ihmisyydestä. Kirkkain silmin kysytyt kysymykset paljastavat ihmiskunnan tason. (lue lisää aiheesta: Lapsia aikuisen kehossa) 

Äitiys on myös hyväksymistä. On hyväksyttävä itsensä ajoittain vajavaisenakin vanhempana ja kohdattava omat karikot. Et voi myöskään muuttaa lapsiasi, voit vain hyväksyä ja rakastaa heitä juuri sellaisena kuin he ovat. Tietoisena pysyminen, omien tunteiden hallinta ja pohjaton kärsivällisyys sekä ymmärtäminen (niin lasten kuin itsesikin) ovat tässä yhtälössä kullanarvoisia.
   

Satuhetki.

Iltaisin minulla on tapana hiipiä lastenhuoneeseen kurkistamaan, että nassikat nukkuvat hyvin ja peitellä heidät vielä kerran. Rakastan sitä tyytyväistä tuhinaa, vauhdikkaan päivän jälkeistä syvää rauhaa ja koko kehon täyttävää kiitollisuutta kaikesta yhdessä koetusta ja siitä, että saan olla juuri heidän äitinsä. Välillä jään lastenhuoneen matolle nauttimaan tästä huikeasta rakkauden tunteesta ja hiljaisuudesta. Kutsun tätä lastenhuonemeditaatioksi ja suosittelen ehdottomasti kokeilemaan! 

Eikä tarvitse olla äiti, jotta voi rakastaa lapsia. Tämän maailman lapset tarvitsevat kipeästi rakastavia ja huolehtivia ihmisiä, eikä sillä ole mitään tekemistä biologian kanssa. Äiti Amman sanoin: "The essence of motherhood is not restricted to women who have given birth; it is a principle inherent in both women and men. It is an attitude of the mind. It is love — and that love is the very breath of life." 

Jotta kirjoitus ei olisi turhan yksipuolinen, päätän sen jälkikasvuni painavaan mielipiteeseen. Kysyin pojilta minkälainen on hyvä äiti. Sain vastaukseksi, että sellainen, jolla on syyliä naamassa, myrkynvihreät silmät ja limanapa. Jep. Iloista ja nauravaista tulevaa äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille! Erityisen paljon tsemppiä kaikille sellaisille äideille, joiden lapset ovat sairaita, unihäiriöisiä tai muuten erityisen vaativia sekä äideille, jotka huolehtivat lapsistaan yksin. Muistakaa pitää huolta itsestänne, sillä kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin.