Pelon vastakohta on rakkaus

Kuinka monta kertaa päivässä ajattelen sitä, mitä muut mahtavat tästä ajattella? Miten usein joku kutkuttava idea, mahdollisuus tai lupaava ihmissuhde jää katsomatta epäonnistumisen pelon takia? 

Tutustuin kerran sellaiseen työelämän kulttuuriin, jossa aina silloin, kun asiat eivät menneet ihan suunnitelmien mykaan, etsittiin sopiva syntipukki ja lytättiin hänet porukalla. Tämä sai aikaan lamauttavan tunnelman, joka terrorisoi työn iloa ja luovuutta. Monista on turvallisempaa olla siinä porukassa, joka arvostelee silmätikuksi joutunutta, kuin ottaa itse riski joutuakseen arvostelun kohteeksi. Uusien ideoiden esittäminen muodostuu tällaisessa ympäristössä melkoiseksi fear factoriksi, niiden toimivuudesta kun ei kenelläkään ole takeita. Onneksi tilanne lopulta tervehtyi, mutta oli opettavaista nähdä sen vaikutukset organisaatioon, kilpailukykyyn ja tuottavuuteen.  

(Kuva: famousentrepreneurquotes.com)

Joidenkin meistä on helpompi olla välittämättä muiden ajatuksista ja varmasti on olemassa myös tästä pelosta täysin vapaita yksilöitä. Luulen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä tavalla tai toisella painii tämän epävarmuuden kanssa. Eikö olekin melko hassua, jos omissa poteroissamme pelkäämme tai muredimme sitä, mitä toiset ajattelevat? Pelon peittämiseen toisten katseilta kuluu myös valtavasti aikaa ja vaivaa. Monet meistä pääsisivät heittämällä sisälle teatterikorkeakouluun näillä roolisuorituksilla! Tämä kaikki luo illuusioita, jossa uskomme olevamme yksin heikkouksiemme ja pelkojemme kanssa. Ja silloin kaikki on niin paljon synkempää. 

Ajattelevatko ihmiset loppujen lopuksi sitten kuitenkaan niin kamalan pahasti? Ja toisaalta: mitä sitten, vaikka ajattelisivatkin? Jos välitän siitä, mitä toiset tekemisistäni ajettelevat, silloinhan annan heille vallan määrittää minut. Haluanko määrittää itse, että olen ihan hyvä tyyppi vai haluanko antaa muille valtuudet päättää millainen olen? When you judge another you do not define them, you define yourself. 

Vaikka tekisin mitä, en voi ikinä miellyttää kaikkia. Maailmassa ei olisi myöskään tapahtunut monia tärkeitä juttuja, jos kaikki suuret tiedemiehet, keksijät tai henkiset johtajat olisivat jääneet odottamaan muiden siunausta ajatuksilleen ja tekemisilleen. Monia heistä pidettiin elinaikanaan omituisina friikkeinä. Silti he eivät luovuttaneet. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, että keskivertoihminen yrittää saavuttaa tavoitteitaan keskimäärin alle yhden kerran ennen kuin hän luovuttaa. Todennäköisyys onnistua on silloin suhteellisen pieni.

(Kuva: wordsoverpixels.com)

Pelon vastakohdan sanotaan olevan rakkaus. Ehkä voisimme olla hiukan myötätuntoisempia, kun joku kanssakulkija kompastelee. Kaikki me kuitenkin aina vuorollamme kaadumme. Ehkä voisimme olla vähän avoimempia ja uskaltautua paljastamaan oman pelkomme ja kompurointimme joskus muillekin. Ehkä voisimme osoittaa tukemme toisillemme vähän vahvemmin niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. 

Pikkukakkosen huikean Älä luovuta, kokeile uudestaan -biisin tahdein toivotan sinulle päättäväistä ja onnellista päivää! Lapset muuten laulavat kyseistä laulua meillä sanoin: älä LUOMUTA, kokeile uudestaan :D Ainiin, varoituksen sana vielä loppuun: biisi jää aivan takuuvarmasti päähän soimaan, mutta se on ihan hyvä juttu!