keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Opeteltaisko jo rakastamaan itseämme?


Krista Siegfrids postasi sunnuntaina Instagramissa peppukuvan protestiksi ihmisille, jotka arvostelevat toisten ulkonäköä. "Jokin on mielestäni vialla", totesi Krista, enkä voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä. Katsoin hiljattain myös videon, jossa naisilta kysyttiin millä yhdellä sanalla kuvailisit kehoasi. Tässä naisten mielipiteitä kehostaan: oksettava, iljettävä, lihava, epätäydellinen, viallinen. Mikä sinun sanasi on? 

Suomalaiset haluaisivat olla keskimäärin viisi kiloa laihempia. Meillä on tylsät, suorat ja ohuet maantienväriset hiukset ja olemme persjalkaisia. Treenaamme verenmaku suussa tai suremme masentuneina sohvalla, koska emme jaksa treenata. Säännöstelemme natseina syömistämme tai sitten surkuttelemme sitä, ettemme tee niin, vaikka pitäisi. Media suoltaa malleja siitä, minkälaisia meidän pitäisi olla ja muut ihmiset vahvistavat tätä viestiä omalla käytöksellään. Lopulta uskomme oman epätäydellisyytemme. Yritämme niin kovasti olla jotain sellaista, mitä emme ole ja se käy voimille. Katsomme itseämme peiliin ja näemme epäkohtia. Paha olo kasvaa sisällämme ja sitten suuntaamme sen ulospäin: arvostelemme ja haukumme muita.

Tässä jotain, mitä olen oppinut Valmentamon lifecoaching-koulutukessa.  Kuva liittyy aiheeseen, koska itsensä rakastaminen on mielestäni oman sisäisyytensä kuuntelemista. Ohjaudutko sinä ulkoapäin ja annat median tai muiden ihmisten  määritellä kuka ja miten sinun pitäisi olla? Vai ohjaudutko sisältäpäin ja määrität oman arvosi itse? 


Sellainen ihminen, joka rakastaa aidosti itseään ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on, ei hauku toisia. Entä jos itsekkyyskin on vain sitä, ettei rakasta itseään tarpeeksi? Jos rakkaus omaan itseen ei ole tasapainossa, päädymme pienentämään tai suurentamaan itseämme muille. Jos emme saa hyväksyvää rakkautta itseltämme, yritämme ottaa sen muilta tai päädymme laittamaan vahingon kiertämään. Olen monta kertaa saanut todistaa, että jos ihminen aidosti rakastaa itseään sellaisena kuin on, hän on tavattoman kaunis ja vetovoimainen, vastasi hänen kehonsa "yleisiä kauneusihanteita" tai ei. Hänen lähellään on myös muiden hyvä olla ja helppo tuntea itsensä ihanaksi.

Pieni lapsi näkee oman upeutensa. Hänelle ei tule mieleenkään pitää itseään rumana tai epätäydellisenä, ei ennen kuin me aikuiset annamme mallin tehdä niin. Jo kolmevuotiailla lapsilla on nykyisin ulkonäköpaineita. Tiedän tapauksia, joissa tämänikäinen lapsi on kieltäytynyt laittamasta tiettyä vaatetta päälleen päiväkotiin, koska häntä kiusattaisiin sen vuoksi. Tästä eteenpäin paineet vain kasvavat, kuten jokainen tiedämme. Tuemmeko me omalla esimerkillämme lapsia hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin he ovat? Se ei nimittäin riitä, että tekopyhästi joskus mainitsemme lapsille, että on tärkeää hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, jos samaan aikaan tekomme puhuvat toista. Jos arvostelemme heidän kuullen itseämme tai muita. Jos painotamme heille tietynlaisten vaatteiden tai ulkonäön arvoa. Jos yritämme epätoivoisesti kiillottaa omaa ulkoista kuortamme. Jos ruoskimme itseämme eteenpäin tullaksemme joksikin, mitä emme ole. Lapset kyllä imevät totuuden esiin kaikesta mitä teemme ja todella ajattelemme. Ainoa tapa opettaa on oma esimerkki. Ja se tarkoittaa sitä, että meillä on töitä oman itsemme kanssa.

Mitä sinä ajattelet, kun katsot peiliin? 


On toki hyväksi syödä terveellisesti ja liikkua. Mutta jos teemme sen siitä lähtökohdasta, että emme muuten kelpaa sellaisena kuin olemme, en usko että se tekee lopultakaan hyvää. Jos puolestaan liikutamme kehoamme ja tarjoamme sille hyvää ravintoa rakkaudentekona itsellemme, ovat tuloksetkin erilaiset ja kokonaisvaltaiset. Huomaatko tässä eron?

En usko, että arvostelemalla niitä, jotka arvostelevat pääsemme eteenpäin. En myöskään usko, että asettamalla kieltoja tai heristämällä sormea tapahtuu mitään parempaa. Sen sijaan uskon, että jos me jokainen itse todella opettelemme rakastamaan itseämme juuri sellaisena kuin olemme, emme enää ole niin julmia itsellemme. Ja kun aidosti näemme oman upeutemme, hyväksymme myös toiset juuri sellaisina kuin he ovat. Huomioimme kauneuden jokaisessa uniikissa vastaantulijassa. Maailman kliseisimmältä kuulostava lause sisältääkin suurimman viisauden! Ja silloin myös lasten on hyvä olla seurassamme ja tuemme heitä kasvamaan omaksi suurenmoiseksi itsekseen.

Tässä haasteeni koko jengille: mitä jos oikeesti opeteltais jo rakastamaan itseämme? Pistä haaste jakoon, jos olet samaa mieltä!

perjantai 9. toukokuuta 2014

Hurlumhei ja viisi vinkkiä sen kesytykseen


Hurlumhei on sana, joka kuvaa elämääni viime viikoilta. Kiitämistä ponnari pitkänä, multitäskäystä ja priorisointia. Kahden pienen lapsen äiti, yrittäjä, opiskelija ja koiranomistaja, jonka mies on laukannut jatkuvasti pitkillä työreissuilla. Ihan napakka kombo, vai mitä? Havahduin huomaamaan, että kehoni lähettelee sellaisia signaaleja kuin: hiljennä vähän, nuku ja viri viri tööt tööt. Vaikka kehossani on havaittavissa väsymisen merkkejä, henkeni voi silti loistavasti. Se on inspiroitunut, kiitollinen ja innoissaan. Sehän ei itse asiassa malttaisi lopettaa tekemistä ollenkaan! Olin ihmeissäni.

Ostoskärryralli. Pois alta risut ja männynkävyt!


Jäin pohtimaan, minkälaiset asiat kuormittavat. Tulin siihen lopputulemaan, että sellaiset, jotka tekee suorittavalla asenteella. "Tää on saatava hoidettua ennen perjantaita." tai "Eihän tästä hommasta kukaan tykkää, mutta jonkunhan tää on tehtävä." tai ”Prkl. ”Jos laitat silmät kiinni ja kuvittelet hetken tämän kaltaista tekemistä, mitä tunnet? Minun kurkkuani ainakin kuristaa. Työ tuntuu raskaalta jo ennen kuin sitä on aloittanut! Usein myöskään tällaisen työn lopputulos ei mairittele.

Olen huomannut, että kun toimii inspiraatiosta, kaikenlaiset työt käyvät paljon vähemmällä energialla ja aikaan saa enemmän sekä parempaa. Nyt ehkä ajattelet, että eihän se ole mitenkään realistista olla aina inspiroitunut. On tai ei, inspiraatiotakin voi houkutella ja etsiä! Esimerkiksi jos tiedät, että kävelylenkki kirvoittaa ideoita, lähde hakemaan inspiraatio lenkkipolulta mieluummin kuin pusket otsa kurtussa. Olosuhteista voi myös luoda inspiroivammat vaikkapa musiikilla tai vaihtamalla maisemaa. Onnistuisiko kävelypalaveri? Voiko homman hoitaa esimerkiksi puutarhassa, rannalla tai lempikahvilassasi?  Mieti, mikä sinua inspiroi ja pyörähtele sitten inspiraation sadetanssi juuri sinulle sopivin askelin.

Taustalla soi Deva Premal, kupissa höyryää tee ja taikajuoma lasissa on spirulinaa. Love my work! 

Salaisuus tämän hetkiseen henkiseen tilaani on siis todennäköisesti se, että olen toiminut hyvin pitkälti inspiraatiosta. Kehotuntemusten kuunteleminen tällaisessa tilassa voi olla kuitenkin haastavaa. Ehtiikö tai haluaako sitä huomata, kun väsymyksen aallot kulkevat ylitse, päässä jomottaa tai ihottuma alkaa syyhyttää? Itse pysähdyin eilen tiedostamaan, että nyt tarvitsen lämpimän kylvyn sekä hiljaisen vapaa-illan, joka on täynnä pyhää tekemättömyyttä.

Mutta sitten syyllisyys, tuo vanha ystäväni astui esiin. Se muistutteli itsestään ylitursuavana pyykkikorina, spanielin silmin eteisessä hihna suussa tapittavana koirana, talvivaatteina, jotka eivät vieläkään ole kulkeutuneet kellariin tai pihana, jonka istutuksiin lukeutuu tällä hetkellä kaksi lakastunutta narsissia ja yksi keskisormea näyttävä puutarhatonttu. Mutta ei syyllisyys, näistä seikoista huolimatta minä en antanut sinulle siimaa! Ja voi miten hyvää tuo kylpy tekikään!

Hiljainen hetki kotimetsässä kesken työpäivän. 


Minä uskon, että luottamus on taikasana. Luotan siihen, että kaikki se minkä kuuluukin tapahtua, tapahtuu. Luotan siihen, että kun teen sen minkä teen, se riittää. Minä riitän ja olen hyvä juuri tällaisena. Ja mihin resurssini eivät riitä, sen ei sitten kuulu juuri nyt tapahtua. Sen aika voi olla vähän myöhemmin. Lopetan vertailun. Joku ympärilläni ehkä ehtii tehdä kaiken ja vähän päällekin, mutta jos minä en, se on ihan ok. Elämäntilanteet ovat erilaisia, meillä jokaisella on omat polkumme ja prioriteettimme ja me jokainen olemme yksilöitä. Halleluja!

En käytä mielelläni sanaa kiire (lue lisää kiireestä). Siihen liittyy ainakin itselläni vahvoja negaatioita ja pulssi nousee jo ensimmäisestä tavusta. Hurlumhei kuulostaa paljon paremmalta. Siihen liittyy käsitys vauhdista, menosta ja meiningistä, mutta mukana on myös jotain iloista ja elämänmakuista. Tulee mielikuva hurjasta vuoristoradasta, hulmuavista hiuksista, hattarasta ja siitä miten siitä kaikesta höykytyksestä kuitenkin nauttii. On muuten tosi mielenkiintoista nähdä miten ajatukseni ajan- ja stressinhallinnasta muuttuvat, kunhan pääsemme syksyllä life coach-koulussa sukeltamaan niiden saloihin!

Hurlumhei on tunnetila, johon voit itse vaikuttaa. Jos haluat tietää miten, tässä sulle hyväksi koetut vinkkini:

1. Inspiroidu. Jos et tunne inspiraatiota, odota vähän aikaa. Jos se edelleen piileskelee, etsi se.
2. Ole läsnä. Kun hurlumhei meinaa ottaa yliotteen, palauta itsesi tähän hetkeen. Mitä olet juuri nyt tekemässä? Keskity siihen koko olemuksellasi. Älä päästä mieltäsi laukkaamaan asioiden edelle murehtimaan tulevista. Ainoa hetki joka sinulla todella on, on juuri tämä käsillä oleva hetki. 
3. Ota myönteinen näkökulma. Voitko löytää syitä olla kiitollinen hurlumheistäsi? Saatko esimerkiksi tehdä merkityksellistä työtä tai aiheuttaako rakas jälkikasvusi haipakkaa? Keskitä huomiosi asian positiiviseen puoleen, jolloin "negatiivinen" jää vähemmälle. 
4. Luota ja luovu. Luota, että aikaa on takuuvarmasti kaikkeen siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Mikä on sellaista, josta voit luopua? Drop it. Do it now.  
5. Lataudu. Tiedosta, että olet menettänyt energiaa ja järjestä itsellesi latautumisaikaa. Älä odota, että joku muu tekee sen puolestasi.


"Life is a roller coaster. You can either scream every time you hit a bump, or you can throw your hands up in the air and enjoy the ride."