keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Äidin tunnustuksia


Reilu viisi vuotta sitten kärvistelin ranskalaisessa synnytyssairaalassa kaksi ja puoli vuorokautta. Palkinnoksi uurastuksesta sain pikkuisen pojan. Olin haljeta rakkaudesta ja kiitollisuudesta, mutta myös huolesta. Onko tämän pienen rääpäleen henki nyt minun ja mieheni vastuulla? Pari vuotta myöhemmin operaatio sujui jo huomattavasti sujuvammin. Tällä kertaa ehdin olla vajaan tunnin synnärillä ja pikkuveli oli maailmassa. Elämäni tähän asti koskettavin hetki oli, kun nämä kaksi ihmisen taimea kohtasivat ensi kertaa.

Äitiys on ollut kuin salakavala pyörremyrsky, joka on pölläyttänyt elämänarvojani ja ajatusmaailmaani. Vannoimme mieheni kanssa esikoista odottaessamme, että pyrimme pitämään elämämme lapsen synnyttyä mahdollisimman samanlaisena kuin aikaisemminkin. Nyt ajattelen, että salli mun nauraa. Todellisuudessa nämä kaksi suurisydämistä ja joka paikkaan ehtivää rasavilliä ovat muuttaneet meitä enemmän kuin mikään muu. Tarkasteluun tuli vanhemmuuden myötä koko elämä: Minkälaista esimerkkiä näytän? Haluanko siirtää käytös- tai ajattelumallini lapselleni? Minkälaista ravintoa näille kannattaisi syöttää? Miten heidän hyvinvointiaan voisi vaalia? Voinko enää ikinä edes pieneksi hetkeksi luopua vastuun kantamisesta? Mistä tässä elämässä on ylipäätään kysymys? Ja osaanko varmasti nauttia tarpeeksi jokaisesta hetkestä? 


Ruttuiset pikkukädet kylvyn jälkeen.


Äitiyden myötä olen saanut sisäistää sen tosiasian, että olen kaikessa esimerkkinä lapsilleni. En todellakaan voi sanoa toista ja tehdä itse toista ja sekös tekee tästä hommasta välillä hemmetin vaikeaa. There's no mercy. Olen useasti tullut siihen tulokseen, että lapsi kasvattaa vanhempaansa enemmän kuin vanhempi lastaan.

Rankinta on ollut silloin, kun väsymys on tuntunut humisevana ja tummana myrskypilvenä päässä. Niinä hetkinä on naurettavan helppo löytää itsensä vajoamasta vähintäänkin samalle tasolle uhmaikäisen kanssa. On tuntunut, että yhteys lapseen on katkennut, eikä universumissa ole mitään keinoa saada häntä ymmärtämään. Uhmaikäinen tietää tismalleen mistä napista painamalla saa äidin otsasuonen pullistumaan. Ja seuraavassa hetkessä hän käpertyykin rauhallisena syliin ja paijaa hellästi poskesta. Äitiys opettaa muistamaan, että haastavakin vaihe päättyy joskus. Mikään koliikki, uhma- tai murkkuikä ei kestä ikuisuutta. 

Lapsista näkee ajan kulumisen. Kohtaatte ystäväperheen kanssa vuoden tauon jälkeen ja päivittelette miten lapset ovat kasvaneet, mutta aikuiset ovat ennallaan. Se muistuttaa kipeälläkin tavalla siitä, että tulossa on aika, jolloin pienokaiset eivät enää haluakaan kuunnella sylissä iltasatua tai kömmi yöllä kainaloon. On valmistauduttava päästämään irti ja rakennettava luottamusta siihen, että kun aika on, heidän siipensä kantavat. Sitä ennen ei kannata missata ainoatakaan tilaisuutta ottaa syliin, leikkiä ritaria ja metsänkeijua tai silitellä unille. Lapset siis opettavat mitä suurimmassa määrin läsnäolevassa hetkessä elämistä ja siitä nauttimista. Minäkin alan saada siitä kiinni. Joka kerta, kun haen lapseni päiväkodista vedän portilla syvään henkeä ja valmistaudun nauttimaan joka solulla siitä hetkestä, kun kohtaan pienet jukuripääni taas pitkän päivän jälkeen. Kun he juoksevat luokseni kasvot loistaen ja huutavat "äitiiiiii". Uskoakseni nämä sinänsä arkiset asiat ovat juuri niitä hetkiä, joita muistellessa silmäkulma kiikkustuolissa kostuu. 


Lapsi sylissäni.


Ja kyllä tämä meno usein naurattaakin. Supermarketissa pikkumiehemme asteli hiljattain vieraan herrasmiehen luo ja kysyi kuuluvalla äänellä ja vakavalla naamalla "onko sinulla pippeli?". Herra ei osannut vastata. Lapset ovat mitä parhaita oppaita elämän ilossa ja ihmeellisyydessä, siinä miten oikeastaan ihan kaikki on suurenmoista taikaa! (lue lisää aiheesta: Elämää ihmemaassa) Ja pienten ihmisten viisaus, se vasta onkin aseista riisuvaa. En edelleenkään tiedä, miten vastaisin lapselleni, joka ihmettelee, miksi tv-uutisten sotilaalla on pyssy. "Eikö äiti olekin niin, että ampuahan saa vain maalitauluun?" Vanhemmuus opettaa valtavasti ihmisyydestä. Kirkkain silmin kysytyt kysymykset paljastavat ihmiskunnan tason. (lue lisää aiheesta: Lapsia aikuisen kehossa

Äitiys on myös hyväksymistä. On hyväksyttävä itsensä ajoittain vajavaisenakin vanhempana ja kohdattava omat karikot. Et voi myöskään muuttaa lapsiasi, voit vain hyväksyä ja rakastaa heitä juuri sellaisena kuin he ovat. Tietoisena pysyminen, omien tunteiden hallinta ja pohjaton kärsivällisyys sekä ymmärtäminen (niin lasten kuin itsesikin) ovat tässä yhtälössä kullanarvoisia.
   


Satuhetki.

Iltaisin minulla on tapana hiipiä lastenhuoneeseen kurkistamaan, että nassikat nukkuvat hyvin ja peitellä heidät vielä kerran. Rakastan sitä tyytyväistä tuhinaa, vauhdikkaan päivän jälkeistä syvää rauhaa ja koko kehon täyttävää kiitollisuutta kaikesta yhdessä koetusta ja siitä, että saan olla juuri heidän äitinsä. Välillä jään lastenhuoneen matolle nauttimaan tästä huikeasta rakkauden tunteesta ja hiljaisuudesta. Kutsun tätä lastenhuonemeditaatioksi ja suosittelen ehdottomasti kokeilemaan! 

Eikä tarvitse olla äiti, jotta voi rakastaa lapsia. Tämän maailman lapset tarvitsevat kipeästi rakastavia ja huolehtivia ihmisiä, eikä sillä ole mitään tekemistä biologian kanssa. Äiti Amman sanoin: "The essence of motherhood is not restricted to women who have given birth; it is a principle inherent in both women and men. It is an attitude of the mind. It is love — and that love is the very breath of life." 

Jotta kirjoitus ei olisi turhan yksipuolinen, päätän sen jälkikasvuni painavaan mielipiteeseen. Kysyin pojilta minkälainen on hyvä äiti. Sain vastaukseksi, että sellainen, jolla on syyliä naamassa, myrkynvihreät silmät ja limanapa. Jep. Iloista ja nauravaista tulevaa äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille! Erityisen paljon tsemppiä kaikille sellaisille äideille, joiden lapset ovat sairaita, unihäiriöisiä tai muuten erityisen vaativia sekä äideille, jotka huolehtivat lapsistaan yksin. Muistakaa pitää huolta itsestänne, sillä kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin. 

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Matkalla life coachiksi: Rupisammakko ja vapauttava oivallus


Jos joku toinen ihminen neuvoo sinulle jotain, uskotko? Sisäistätkö neuvon omaan elämääsi? Minä en, kovin helposti ainakaan. Ihminen oppii oivaltamalla itse. Oma oivallus on voimakas kokemus, jolla muutetaan suuria asioita, kokonaisia ihmiselämiä. Oivallukset ovat oikeastaan aika hemmetin arvokkaita juttuja! Ne nousevat sisäisestä tiedosta. Olen huomannut, että niitä nousee aina vain enemmän, kun luottaa niiden ilmaantumiseen ja omaan sisäiseen tietoonsa. Oivallukseen ei välttämättä tarvita sitä, että kävisi itse läpi jotain järisyttävää. Oivaltaa voi myös esimerkiksi tarkkailemalla muita ihmisiä, peilaamalla itseään heistä.  

Oivalluksia syntyy, kun on osaavan life coachin valmennettavana. Lisäksi niitä näyttää syntyvän silloinkin, kun itse valmentaa. On hyvin mielenkiintoista, miten tämä metodi oikein käytettynä antaa niin paljon ja yllättää. Alan vakuuttua, että vastaukset löytyvät ihan oikeasti jokaisen omasta sisäisestä tiedosta, mutta aina niitä ei osaa / jaksa itse kaivaa esiin. Tai sitten niitä ei ole vielä valmis katsomaan. Esiin nousevat rupisammakot ja prosessi itsensä kanssa voivat tuntua pelottavilta. 

Värikyniä ja tyynyjä. Molemmat ovat tärkeitä työkaluja valmentamisessa. 


Prosessilla tarkoitan niiden asioiden työstämistä, jotka ovat oman elämäntilanteen ja kasvun kannalta ajankohtaisia (lue lisää aiheesta). Kyse on näkemykseni mukaan siitä, että nostamme omia rupisammakoitamme paistattelemaan päivänvaloon, kohtaamme ja hyväksymme ne. Kaksi kuukautta life coachingia opiskelleena koen, että juuri tässä valmentamisella on valtava vaikutus. Se on oivallusten etsimistä ja tietoisen kasvun tukemista, jolla on elämänlaatua kohentava vaikutus. Oivallusten myötä pääset antamaan rupisammakollesi suukon, jolloin tapahtuu jotain kaunista ja voimaannuttavaa - se muuttuu vahvuudeksi.  

Oman prosessin ja valmennuskoulutuksen myötä olen oppinut sanomaan omat "heikot kohtani" avoimemmin ääneen. Olen oppinut olemaan häpeilemättä sitä tosiasiaa, että olen keskeneräinen (lue lisää aiheesta) ja pieninä, ohikiitävinä hetkinä olen jopa saattanut pitää rupisammakoitani ihanina. Usein jo pelkästään se, että edes tiedostaa jollakin elämänalueella olevan työstettävää, on valtava askel eteenpäin. Olo alkaa helpottua heti, kun asian sanoo ääneen. Samalla tuleekin jo aloittaneeksi matkan kohti vapauttavaa oivallusta.

Valmentajalla on paljon erilaisia metodeja käytössään, joilla hän auttaa valmennettavaa kohti oivallusta. Ja kun oivallus sitten tulee, putoaa harteilta paino, sydämestä puristus ja jopa kasvotkin kirkastuvat. Näin koin ja tunsin ihan selvästi viime kerralla, kun teimme toisillemme harjoitusvalmennuksia. Tunnen olevani onnekas, kun saan käydä läpi omaa prosessiani koulutuksen ja valmennuksen tuella. Tunnen suurta kiitollisuutta myös siitä, että saan opetella auttamaan toisia omalla polullaan.

Kognitiivinen kolmio: ajatus > tunne > toiminta. Mitä tapahtuu, jos vaihdat ajatuksesi?  


Koen, että pussaamalla omia rupisammakoitamme rohkeasti, tietoisesti ja ennakkoluulottomasti, teemme valtavan rakkauden teon itsellemme. Eihän se aina niin houkuttelevaa hommaa ole, mutta ihanaa opettajaamme lainatakseni veden pintaan pyrkivien rantapallojen painaminen pinnan alle se vasta työlästä ja rankkaa onkin! On tuskallista lakaista epäkohdat, kipu ja tyytymättömyys maton alle ja pakottaa hymynaamari kasvoilleen. Henkinen epätasapaino vaikuttaa luonnollisesti suoraan myös kehomme hyvinvointiin. Yksi tärkeimmistä asioista, joka on noussut ainakin omassa prosessissani esiin on itsensä rakastaminen ja hyväksyminen rupisammakkoineen päivineen, ihan aikuisten oikeasti. Luulin, että sen homman kelvollisesti osasin, mutta nyt olen tajunnut, että siihenkin liittyy asioita, joihin kannattaa kiinnittää tietoisesti extrahuomiota. Tästä aiheesta on tulossa oma postauksensa!

Mistä sitten tietää, mitä asioita kannattaisi lähteä itse työstämään? Hiljentymällä ja kuuntelemalla itseään ja tunteitaan. Dalai Lamaa lainaten: Meditoi joka päivä 15 minuuttia, mutta jos olet kiireinen, meditoi 30 minuuttia. (Jos kavahdat sanaa meditointi, tämän voi mielestäni soveltaa niinkin, että yritä olla itsellesi läsnä ja rauhassa tuo aika.) Muista myös iloita ja kiittää jokaisesta oivalluksesta ja pusun saaneesta sammakosta. Ne ovat jättiaskeleitasi eteenpäin!

Tähän loppuun haluan jakaa teille vielä pienen harjoituksen, jolla voit lisätä positiivisia tunteita elämääsi. Niitähän tarvitaan aina ja etenkin silloin, kun elämä tuntuu olevan pelkkää rupisammakoiden kansanjuhlaa! :)
Positiivisen tunne-elämän luominen (copyright Valmentamo): 

- Sulje silmäsi. Hengitä syvään sisään ja ulos muutaman kerran. Anna hengityksesi rauhoittaa ja rentouttaa kehoa ja mieltäsi. Anna kehosi rentoutua vähitellen päästä varpaisiin…
- Anna nyt mieleesi nousta kolme sellaista tunnetta, joita haluaisit kokea elämässäsi enemmän. Mieti sitten millaisten asioiden tekeminen auttaa sinua kokemaan kyseisiä tunteita elämässäsi? Entä millaisten ihmisten tapaaminen?
Voit nyt avata silmät.
- Rakenna seuraavaksi paperille toimintasuunnitelma, joiden avulla voit luoda kyseisiä tunteita elämääsi. 

Luomme erilaisia tunteita elämäämme niin ajatustemme kuin toiminnankin kautta. Tunnetiloja voi luoda esimerkiksi kiinnittämällä huomiota positiivisia tunteita tuottaviin asioihin tai tekemällä mukavia asioita. Tunnetiloja voi aktivoida myös esimerkiksi musiikin, paikan, harrastamisen, värien, lukemisen, ihmisten ja visuaalisten nautintojen avulla. Tunteen voi myös valita. Voit valita juuri nyt olla onnellinen. 

* Yhteistyössä Valmentamon kanssa. 

PS. Käykäähän tykkäämässä ja osallistumassa keskusteluun Sydäntä seuraten -blogin Facebook-sivuilla! Jaan siellä blogipostausten lisäksi myös kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin teemaan liittyviä ajatuksia, vinkkejä, tutkimuksia ja muuta inspiroivaa & mielenkiintoista.