Tule jo, meillä on kiire!

Lause kuulosti siltä, kuin kesken sinfonian joku olisi soittanut riitasoinnun rikkinäisellä viululla. Sanoin sen aamutohinassa lapsilleni otsa kurtussa ja ääni pinkeänä. Kaksivuotias jäi ihmettelemään: mitä se tarkoittaa? Kiire, kiire, hän lallatteli ärrä särähtäen ja unohtui matelemaan, jos mahdollista, vieläkin hitaammin. Minun päässäni löi tahtia sekuntiviisari, mutta siellä alkoi soimaan myös jotain mollivoittoista. Tuli tunne, että altistin juuri lapseni jollekin varsin ankealle.

Kiire ainakin itselleni merkitsi joskus työuran alussa samaa kuin menestyminen ja onnistuminen. Mitä kiireisempi olin, sen tärkeämmäksi itseni tunsin. Sen vuoksi varmaan päädyinkin aikanaan maksimoimaan kiireen määrän elämässäni. Elämä on toki edelleenkin aika ajoin hektistä, mutta olen lopettanut ruokkimasta kiirettä. En enää samalla tavalla keskity siihen ja anna sille voimaa valittelemalla ja vatvomalla sitä. Yritän kääntää asian positiiviseksi: ihana, jos saan elää täyttä elämää, ja että töitä ja tekemistä riittää. Yksi hyvä keino on keskittyä vain siihen, mitä kulloinkin on tekemässä ja rajoittaa mieltään laukkaamasta edellä suunnittelemassa jo seuraavia siirtoja. Tarvitaanko me todella kiirettä, painetta ja riittämättömyyden tunnetta menestyäksemme ja onnistumisemme? Todellinen taika syntyy ilman sekuntikelloa.

Aamukiireessä sanotusta lauseesta voidaan toki ajatella, että not a big deal - nehän olivat vain pelkkiä, harmittomia sanoja! Miksi ne kuitenkin tuntuivat niin kurjilta ja voimallisilta? Sanoilla on voimaa, usein suurempaa kuin tajuammekaan. Ne luovat tunnelmaa ja ohjaavat toimintaa.

Lapset elävät nyt-hetkessä. Se on juuri se hetki, jossa mekin silloin elimme, kun kesälomat kestivät ikuisuuden ja elämässä oli ihmeellistä taikaa. Vaikka olisimme kadottaneet sen, ja polkisimme arkea eteenpäin kvartaalisuunnitelmiemme kanssa katse horisonttiin kiinnittyneenä, se ei silti tarkoita ettemmekö kykenisi taas uudelleen tarttumaan siitä kiinni. Yksi parhaista opettajista siihen on pieni lapsi. Uskon, että kyseenalaistamalla kiireen roolin nyt, voimme tehdä melkoisen palveluksen myös lapsillemme, jotka imevät vanhempiensa käyttäytymismalleja.

Kiire on asia, jota en toivo kenellekään. Se kuristaa ja puristaa, jyskyttää ja painaa. Kaikista vähiten sen musertavalle voimalle pitäisi antaa lastaan, jonka maailmassa koko käsite on vieras. Aamuisen riitasoinnun jälkeen päätin, että vaikka olisin myöhässä maailman tärkeimmästä kohtaamisesta, en enää alennu kaatamaan kiireen paineita lapseni niskaan. Pyrin sen sijaan saamaan jälkikasvuuni vauhtia enemmän lapselle luontaismmaella tavalla, kiireellä vouhkaaminen kun ei heidän tahtiaan nopeuta kuitenkaan. Itse asiassa huomattavasti paremminhan tappeihin saa liikettä huimalla takaa-ajoleikillä tai mielikuvitusseikkailulla, jossa periltä löytyy aarre. Ehkä nurkan takana odottavat pupun jäljet tai voidaan yhdessä laskea kuinka monella jättiläisen askeleella päästään määränpäähän. Pientä luovaa ponnistelua se aikuisellta toki vaatii, mutta varmasti palkitsee.

Illalla pojat leikkivät huoneessaan kotia. "Tuu tuu, meillä on tosi kova kiire!" komentaa isompi pienemmälle. Oven takana toivon hiljaa, että seuraavassa leikissä tuo sana olisi jo unohtunut. Ehkä niin käy, jos pystyn itse olemaan esimerkkinä vanhemmasta, joka ei juokse kiireen taulutusnuorassa. Ja jos lapseni joku päivä haluavat itse alkaa läheisempään kanssakäymiseen kiireen kanssa, se olkoon heidän oma valintansa, eikä oravanpyörässä pinkovien vanhempien ohjelmoima malli.