perjantai 25. syyskuuta 2015

Ajatuksia maailmanmenosta


Tuntuuko sinusta välillä siltä, että maailma olisi seonnut? Että jo pitkään olemme kulkeneet ihmeellisiä polkuja, mutta nyt painelemme uppo-oudoilla seuduilla. Ajatteletko joskus, että haluaisit sulkea silmäsi ja toivoa, että kun seuraavan kerran avaat ne, kaikki ristiriitaisuudet olisivat kadonneet?

Ja sitten kuitenkin elämä näyttää kulkevan ihan niin kuin aina ennenkin. Käydään ruokakaupassa ja saunassa, haravoidaan ja tehdään makaronilaatikkoa. Näihin hetkiin voi jäädä kiinni, mutta kuitenkin sisimmässämme tunnemme myllerryksen, joka koko ajan etenee.

Idolini Amma sanoo, että lääkärin on parantaakseen mätäpaise ensin puhkaistava se, jotta mätä pääsee pois. Vasta sitten voi paraneminen alkaa.



Jokaisella meissä on kädessämme avaimet, jotka ovat tietoisuus ja rakkaus. Outoja sanoja, joista voi olla vaikea saada otetta. Rakkaus-sana on menettänyt hohtoaan miljoonien rallatusten lyriikoissa, koko sana maistuu helposti kliseeltä. Usein se mielletään vain parisuhderakkauteen, josta meillä monella on sangen ristiriitaisia kokemuksia. Ja tietoisuus, mikäs ihme se sitten on? Ei ole ollenkaan helppoa saada sellaisen sanan merkityksestä kiinni.


  • Rakkaus: Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Ajattele muista hyvää. Tee toisille hyvää. Kohtaa myötätunnolla itsesi ja muut. Hyvä kiertää takaisin sinulle. 
  • Tietoisuus: Ota vastuu omista ajatuksistasi ja teoistasi, koko itsestäsi. Älä odota, että kukaan muu ajattelee tai valitsee puolestasi. Herää tarkkailemaan itseäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Kuuntele ja kunnioita sisäistä viisauttasi. 


Tyyppi joka jauhaa tietoisuudesta ja rakkaudesta, ei tämän maailman silmissä ole ollut se terävin kynä penaalissa. En koe olevani missään asemassa ketään neuvomaan, vaan olen ainoastaan päättänyt uskaltautua jakamaan fiiliksiäni. Jos emme uskaltaudu kuorestamme ulos, emme saa voimaa toisistamme, kuljemme yksin. Jos uskallamme elää arvomme todeksi, olemme se muutos, jonka haluamme nähdä. Toistenkin on helpompi hypätä mukaan.



Seuraan, miten hiljainen, mutta voimallinen tietoisuuden ja rakkauden vallankumous etenee ja maailmassamme näkyy. Koko ajan ilmestyy uusia tyyppejä ja esimerkkejä siitä, miten kohtaamme toisemme ja koko luomakunnan sydämellä, lämmöllä, kunnioituksella. Tunnemme kasvavaa yhteyttä toisiimme, tapaamme todelliset itsemme ja toisemme ensi kertaa. Kaikki muu on egomme harhaa, josta voimme irrottaa. Än yy tee nyt.




Ainoa todellinen, kaiken alla, päällä, rinnalla, joka puolella, on rakkaus. Se säilyy vaikka kaikki ympäriltä murtuisi ja sitä ei voi edes kuolema sammuttaa. Se on ja tuntuu, vaikka emme sitä ymmärtäisikään. Ja kuitenkin sen voimme tietoisesti valita joka päivä, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa ajatuksessa, päätöksessä ja teossa.

Näin ajattelin tänään.

torstai 10. syyskuuta 2015

Auttamisen yksinkertaisuus

Yhden pikkuisen pojan eloton keho rannalle huuhtoutuneena piirtyi maailman verkkokalvolle. Pitkään olimmekin porskuttaneet eteenpäin sulkien silmämme ja sydämemme toisten kärsimykseltä. Nyt tuntuu, kuin olisimme heräilemässä pitkästä unesta, omista ahtaista poteroistamme, kurkottaisimme varovasti kohti kanssakulkijoitamme. Pakolaistulva on saanut meidät liikkeelle. On syvällisiä ja kiivaitakin keskusteluita, runsaita tavara- ja rahalahjoituksia, vapaaehtoistyötä.  Auttamishalu ja yhteishenki tuntuvat todella hyviltä ja kaivatuilta.



Auttaminen ei kuitenkaan aina tunnu niin yksinkertaiselta kuin voisi luulla. Vaikka auttaja tuntisi sydämessään kutsun auttaa, häntä saattaa pelottaa uudenlainen toimiminen.  Värväytyisinkö auttamaan vanhainkotiin? Mutta mitä jos en saakaan avustetuksi mummua pyörätuoliin? Mitä jos sählään ja mummu putoaa lattialle? Ehkä harkitsenkin vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa. Mutta tulenkohan ymmärretyksi vai teenkö itseni typeräksi vierasta kieltä puhuvien ja vierasta kulttuuria edustavien kanssa? Osaanko sanoa kovia kokeneille mitään järkevää? Pystynkö ylipäätään kohtaamaan heidät? Varhaisteinit kiusaavat bussissa kaveriaan. Uskallanko astua esiin ja puolustaa kiusattua? Mitä jos mokaankin koko tilanteen, kun avaan suuni? Tai joudun itse uhkaavaan tilanteeseen? Joskus auttajaa saattaa myös vainota ajatus, että jos lähden tästä palvelemaan ihmiskuntaa, toiset ajatelevat, että luulen nyt olevani jotenkin parempi kuin muut ja epäilevät, että kuljen täst edespäin täysin pyhimyksenrenkaani loisteen sokaisemana.

On ihan luonnollista, että toisella tai uudella tavalla toimiminen voi pelottaa, mutta onko oikein antaa tällaisten ajatusten sitoa kätemme? On ihan sama tulevatko tuomitsevat ajatukset todella joltakin toiselta vai ovatko ne vain oman päämme sisällä. Niiden ei silti voi antaa nousta muuriksi ihmisyyden eteen. Auttaminen ja avun saaminen on yksi kauneimmista tapahtumista, mitä tiedän. Se koskettaa ja parantaa puolin ja toisin. Pyyteettömänä se on kaikkein kauneinta. Monet suomalaiset kärsivätt selittämätöstä tyhjästä olosta. Auttaminen herättää meidät henkiin. Uskon, että auttamisen taito on sisäänkoodattuna meissä jokaisessa.




Minä vasta opettelen laittamaan käteni konkreettisesti saveen toisten hyväksi. Pitkään olen antanut omien peikkojeni olla toiminnan tiellä, mutta miten syvältä sellainen olisikaan, jos jättäisimme vastaamatta avunhuutoihin, koska pelkäämme jotain täysin tyhjänpäiväistä ja turhaa!

Haluan uskoa, että nyt syntynyt myötätunnon aika voimistuu ja leviää. Aaskel kerrallaan voimme astua lähemmäs toisiamme,  opimme toimimaan myötätuntoisemmin ja auttamaan pyyteettömämmin.  Haluan uskoa, että opimme tukemaan toisiamme myös ilman "instansseja". Avustusjärjestöjen työ on sanoinkuvaamattoman arvokasta ja kannustan jokaista liittymään tavalla tai toisella mukaan, mutta sen lisäksi voimme auttaa myös ihan ilman välikäsiä, jokapäiväisessä arjessa, ihminen ihmiselle.

Pakolaisten lisäksi on myös valtavasti muita avuntarvitsijoita. Yksinäinen naapuri. Vanhainkodissa viruva vanhus. Syrjäytynyt poika. Kiusattu tyttö. Vammaiset ja sairaat. Vähäosaiset ja asunnottomat. Eläimet, luonto ja koko yhteinen pallomme. Veikkaisin, että jokaista meitä tarvitaan ja jokaisen panos on yhtä arvokas. Pienilläkin myötätunnon eleillä on suuri merkitys. Lähdetään siitä, ettei tuo pieni poika tai muut sodan uhrit antaneet henkeään aivan turhaan.