Ystävä kriisissä - mitä teen?

Ystävälläni todettiin kesällä aivokasvain. Hän on ikäiseni nuori nainen, jolla on pieni tytär. Uutinen jysähti sydänalassa kuin pommi. Kasvain oli pahinta mahdollista laatua, mutta sen sijainti oli onneksi sellainen, että se pystyttiin leikkaamaan. Vaativa leikkaus meni hienosti, mutta joitakin häviävän pieniä hippuja kasvaimesta jäi vielä jäljelle. Sitä varten käynnistettiin massiivinen sädehoito ja kemoterapia. Ystäväni astui taisteluun henkeäsalpaavan rohkealla, valoisalla ja huumorintajuisella asenteella, apunaan myös hyvät ravinto-ohjeet sekä lisäravinteet. Taistelu on edelleen käynnissä, ja vasta kesän kynnyksellä selviää, ovatko syöpäsolut tajunneet parhaansa ja luovuttaneet pelin. Me uskomme vakaasti, että näin on.

(www.sxc.hu)

Kriisi haastaa myös lähi- ja tuttavapiiriä, oli kyseessä sitten sairaus, menetys, ero tai mikä tahansa muu kova paikka. Miten tukea, kun tilanne on pelottava ja uusi? Mitä sanoa, kun tuntuu, että sanat eivät riitä? Päätin kysyä asiaa suoraan ystävältäni ja jakaa ajatukset teillekin:

- Ole aito, oma itsesi. Vaikka tilanne voi tuntua haastavalta, etkä ehkä tiedä miten päin olisit, yritä olla sinä. Ystäväsikin on pohjimmiltaan ihan se sama ihminen, joka oli ennenkin. Suhtaudu häneen kuin ihminen ihmiseen.

- Ole yhteydessä. Yhteydenotot lämmittävät kovasti, jos ne tulevat aidolla, välittävällä asenteella. Sillä ei ole väliä, onko yhteydessä oltu aikaisemmin miten paljon. Parempi kuitenkin ehkä jättää soittamatta, jos haluat tyydyttää vain omaa uteliaisuuttasi.

- Keskity positiivisiin asioihin. Usko tai älä, niitäkin nimittäin löytyy vaikka millä mitalla! Älä kauhistele tai vatvo negatiivisia asioita. Säälimällä pahennat vain ystäväsi oloa.

- Puhu jostain muustakin. Ystäväsi joutuu todennäköisesti selittämään tilannettaan ja vointiaan monille kymmenille ihmisille. Mitä jos et tenttaisikaan yksityiskohtia, vaan keskittyisit juttelemaan välillä ihan muista jutuista?

- Jos vain irtoaa, heitä läppä. Kunnon naurut parantavat syövän ja pelastavat päivän.

- Piristä. Järjestä jotain pientä kivaa, jotta ystäväsi saa ajatuksensa hetkeksi muualle. Pirauta vaikka tai vie kaffelle tai kävelylle.

- Tarjoa käytännön apua. Pyöräytä lounasta, tarjoa siivousapua, pese pyykkiä tai selvitä ystäväsi puolesta asioita. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun vointi on huono.

- Kysy miten voisit auttaa. Joskus avun pyytäminen voi olla vaikeaa. Kun kysyt suoran kysymyksen, siihen on helpompi vastata.

Kun elämä heittää eteen isomman luokan haasteen, siinä kärjistyy, miten erilaisilla tasoilla ihmiset kohtaavat tilanteita. Tässäkin tapauksessa tukea on tullut yllättäviltäkin tahoilta, kun taas jotkut sellaiset ihmiset, joiden olisi etukäteen olettanut olevan vahvemmin hengessä mukana, ovatkin siirtyneet kauemmaksi. Ja se on ihan ok.

(www.sxc.hu)

Tärkeintä on osoittaa myötätuntoa. Jos sitä ei irtoa, on ehkä parempi jättää yhteydenotto tekemättä. Säälillä ja myötätunnolla on iso ero. Säälissä ihmiset eivät ole samalla tasolla, vaan silloin surkutellaan toisen huonosti olevia asioita ja annetaan niille sitä kautta lisää voimaa. Se tuntuu kenestä tahansa pahalta. Myötätunto puolestaan tuntuu positiiviselta ja voimaannuttavalta. Se välittyy, vaikka puhuisit ihan muista asioista. Myötätunnossa olette samanarvoisia.

Ja huumori, eihän unohdeta sitä, vaikka oltaisiin arkkukaupoilla? Ystäväni setä soitti sairastavalle veljentytölleen ja kyseli vakavana vointia leikkauksen jälkeen.

- Eivät ne näköjään saaneet vielä huumorintajua mun päästä leikattua, ystäväni tokaisi ja nauraa räkätti päälle. Luurin toisessa päässä oli hetken ihan hiljaista.

* * *

(Kiitos ajatuksistasi ystäväni ja parane pian! <3)

Tule jo, meillä on kiire!

Lause kuulosti siltä, kuin kesken sinfonian joku olisi soittanut riitasoinnun rikkinäisellä viululla. Sanoin sen aamutohinassa lapsilleni otsa kurtussa ja ääni pinkeänä. Kaksivuotias jäi ihmettelemään: mitä se tarkoittaa? Kiire, kiire, hän lallatteli ärrä särähtäen ja unohtui matelemaan, jos mahdollista, vieläkin hitaammin. Minun päässäni löi tahtia sekuntiviisari, mutta siellä alkoi soimaan myös jotain mollivoittoista. Tuli tunne, että altistin juuri lapseni jollekin varsin ankealle.

Kiire ainakin itselleni merkitsi joskus työuran alussa samaa kuin menestyminen ja onnistuminen. Mitä kiireisempi olin, sen tärkeämmäksi itseni tunsin. Sen vuoksi varmaan päädyinkin aikanaan maksimoimaan kiireen määrän elämässäni. Elämä on toki edelleenkin aika ajoin hektistä, mutta olen lopettanut ruokkimasta kiirettä. En enää samalla tavalla keskity siihen ja anna sille voimaa valittelemalla ja vatvomalla sitä. Yritän kääntää asian positiiviseksi: ihana, jos saan elää täyttä elämää, ja että töitä ja tekemistä riittää. Yksi hyvä keino on keskittyä vain siihen, mitä kulloinkin on tekemässä ja rajoittaa mieltään laukkaamasta edellä suunnittelemassa jo seuraavia siirtoja. Tarvitaanko me todella kiirettä, painetta ja riittämättömyyden tunnetta menestyäksemme ja onnistumisemme? Todellinen taika syntyy ilman sekuntikelloa.

Aamukiireessä sanotusta lauseesta voidaan toki ajatella, että not a big deal - nehän olivat vain pelkkiä, harmittomia sanoja! Miksi ne kuitenkin tuntuivat niin kurjilta ja voimallisilta? Sanoilla on voimaa, usein suurempaa kuin tajuammekaan. Ne luovat tunnelmaa ja ohjaavat toimintaa.

Lapset elävät nyt-hetkessä. Se on juuri se hetki, jossa mekin silloin elimme, kun kesälomat kestivät ikuisuuden ja elämässä oli ihmeellistä taikaa. Vaikka olisimme kadottaneet sen, ja polkisimme arkea eteenpäin kvartaalisuunnitelmiemme kanssa katse horisonttiin kiinnittyneenä, se ei silti tarkoita ettemmekö kykenisi taas uudelleen tarttumaan siitä kiinni. Yksi parhaista opettajista siihen on pieni lapsi. Uskon, että kyseenalaistamalla kiireen roolin nyt, voimme tehdä melkoisen palveluksen myös lapsillemme, jotka imevät vanhempiensa käyttäytymismalleja.

Kiire on asia, jota en toivo kenellekään. Se kuristaa ja puristaa, jyskyttää ja painaa. Kaikista vähiten sen musertavalle voimalle pitäisi antaa lastaan, jonka maailmassa koko käsite on vieras. Aamuisen riitasoinnun jälkeen päätin, että vaikka olisin myöhässä maailman tärkeimmästä kohtaamisesta, en enää alennu kaatamaan kiireen paineita lapseni niskaan. Pyrin sen sijaan saamaan jälkikasvuuni vauhtia enemmän lapselle luontaismmaella tavalla, kiireellä vouhkaaminen kun ei heidän tahtiaan nopeuta kuitenkaan. Itse asiassa huomattavasti paremminhan tappeihin saa liikettä huimalla takaa-ajoleikillä tai mielikuvitusseikkailulla, jossa periltä löytyy aarre. Ehkä nurkan takana odottavat pupun jäljet tai voidaan yhdessä laskea kuinka monella jättiläisen askeleella päästään määränpäähän. Pientä luovaa ponnistelua se aikuisellta toki vaatii, mutta varmasti palkitsee.

Illalla pojat leikkivät huoneessaan kotia. "Tuu tuu, meillä on tosi kova kiire!" komentaa isompi pienemmälle. Oven takana toivon hiljaa, että seuraavassa leikissä tuo sana olisi jo unohtunut. Ehkä niin käy, jos pystyn itse olemaan esimerkkinä vanhemmasta, joka ei juokse kiireen taulutusnuorassa. Ja jos lapseni joku päivä haluavat itse alkaa läheisempään kanssakäymiseen kiireen kanssa, se olkoon heidän oma valintansa, eikä oravanpyörässä pinkovien vanhempien ohjelmoima malli.  

Pelkoja päin

Mahdankohan olla nyt penaalin terävin kynä? Tai edes sellainen, jolla saisi vaivalla kihnuttaen hitusen väriä paperiin? En ole nimittäin edes Facebookissa jakanut juuri mitään elämästäni, ja nyt pystytin hetken mielijohteesta blogin! 

Pieni esittely lienee tässä vaiheessa paikallaan. Olen Helsingissä asuva kolkyt ja jotain tyyppi, joka inspiroituu hyvinvoivista ihmisistä, etenkin onnellisista lapsista. Mun elämä pyörii perheen ja kotoilun, ystävien, yrittämisen, kirjoittamisen ja lukemisen, lenkkeilyn, koiran, mökkeilyn ja reissailun ympärillä. Kokoonpanoon kuuluu kaksi pientä poikaa, aviomies ja vasikan kokoinen luppakorvakoira. Me asutaan 80:ssä neliössä läheisyydestä (useimmiten) nauttien ja järkeviä säilytysratkaisuja alati pohtien. Olen duunarina omassa firmassa. Nautin työpäivistä villasukat jalassa ja teemuki läppärin vieressä höyryten. Jooga, meditaatio ja saunominen - siinä pyhä kolminaisuus, joka auttaa pysymään tasapainossa ja kiinni tässä hetkessä.

Miksi istun tässä kirjoittamassa ensimmäistä postaustani? Koska mulle tuli vahva tunne, että mun prosesseista, kompasteluista ja oivalluksista voisi joku muu saada jotain omaan elämäänsä. Se joku voisi lukea ja oivaltaa jotain paljon vähemmällä vaivalla kuin minä. Se joku voisi ehkä saada pienen inspiraatioruiskeen tai ajattelemisen aihetta. Ei siksi, että mä tietäisin jotenkin paremmin, vaan siksi, että jakamalla meidän ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, vaan voimme oppia toisiltamme.

Blogi syntyi myös siitä syystä, että mulle esillä olemisessa on ollut lapsuusvuosista lähtien jotain pelottavaa. Olen kuitenkin huomannut, että kun pelkoja katsoo rohkeasti suoraan kohti, ne lakkaavat olemasta niin hurjasti ärjyviä mörköjä. Kun niitä tarkastelee ja niille tekee jotakin, ne usein muuttuvat hiljalleen suorastaan luttanoiksi cockerspanieleiksi. Ja sitä paitsi, parempi ottaa luodit suoraan rintaan kuin juosta pakoon ja saada ne selkäänsä (Äiti Amman viisaus). Mun tavoitteena on, että en pelkäisi elämässäni enää mitään. Onkohan se edes mahdollista? Tämä on yksi askel siihen suuntaan.

4-vuotiaan pojan aarre: ikioma penaali :)